MAIJAN ASIAT
Totta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen kuin näki Koivikon.
Ei niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon emäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että vasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi mieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla, mutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan rakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa sieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään asuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa kaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa.
Sitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon nähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin ei Helgen veroista miesten joukossa.
Ja vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska herrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge oli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se Maijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän helkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään. Sillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa odotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista Koivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen.
Mutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin Maija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai vähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka voisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha syntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen.
Öisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän jo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt sodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa Tampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen kirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen näissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei ollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan sitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat tuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa, ja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten tulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina, pääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan hommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin, joilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he olivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä ihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat nauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta he kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien aikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan säästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää turha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet häistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät horjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut hänet palveluksesta ennen Vappua.
Pääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään.
Maija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat häntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin kirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän olisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen läpi.
Pääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo pelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta Maija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli.
Vihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku Maijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta itkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva maksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja Maija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin olisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin vähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa, ja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen tekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana luhistuisi kokoon.
Tykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli.
Ihmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike pysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun he villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset tykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät kuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön tytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen: "Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!" Maija katsahti kadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa, ettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: "Kumpi on näistä tärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?"
Ja ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge hakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä mies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä Maijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä Helge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen yllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi horjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun purskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi kannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli siinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin.
Kaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta valloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille Maijan kuulutukset ja ostivat sormukset.
MAIJAN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KOIVIKOLLA
Näiden kevättalvisten levottomuuksien vuoksi tapahtui, että Greeta tutustui Maijaan ensi kerran vasta silloin kun Helge kesäkuussa toi hänet Koivikolle häitä viettämään.
Samoista syistä ei yksikään Maijan sukulaisista voinut saapua häihin tai edes onnenkorttia lähettää.
Eikä Helgen sisarista ollut kotona muita kuin Titta, mutta kahdelta vanhemmalta oli tullut kirjeet ja onnentoivotukset, toisessa kullankirjatuissa säteissä nousevan auringon kuva ja toisessa pilvissä istuva, kullattu enkeli.
Kun siis Greeta, seisten paljain päin kuistin luona, ensi kerran näki Maijan tulevan Koivikon pihalle, huomasi hän kohta, että tuohan oli juuri sama tyttö, joka oli kuutamolla pujottanut päänsä koivunoksain välitse ja tarkastellut pihaa. Se havainto lämmitti Greetan sydäntä, sillä hän ymmärsi nyt, että Helge oli alusta asti vain tuota samaa rakastanut, ja vaikka Greeta ei tiennyt, että hänen sydäntänsä olisi mikään kivi painanut, niin nyt hän kuitenkin tunsi kuin jokin olisi lakannut painamasta.
Ja hän tuli Maijaa vastaan alatörmälle asti, käski Titan ottaa Maijalta nyytit ja Helgeltä kirstun, ja sanoi ruotsiksi edeltäpäin mietityn tervehdyksen, jonka Helge selitti Maijalle suomeksi:
— Siunatkoon Herra sinun sisälle- ja uloskäymisesi tällä mäellä.
Ja kun Greeta huomasi Maijan katsovan häneen vähän vierastavasti eikä voivan yhtä harkittua vastausta antaa, taputti hän Maijaa olalle ja koetti suomeksi sanoa, että kyllä he Maijan kanssa toimeen tulevat, vaikka suomi käy häneltä huonosti, mutta nyt Maijan pitääkin oppia ruotsia puhumaan.
Maija koetti ruotsiksi jotain sanoa, mutta se ei luonnistunut. Ja hän vain taputti takasin, sanoen suomeksi terveisensä.
Mutta Helge huomasi äidin ohimossa pienet säteet, joiden hän tiesi siihen tulevan, kun äiti koetti olla lempeä, ja tämän havainnon johdosta hänet tempasi niin vallaton ilon puuskahdus, että hän otti molempia kaulasta ja veti väkisin lähemmäksi toisiaan. Greeta nauroi tälle tempulle ja olisi kyllä puolestaan ottanut Maijaa kaulasta, mutta Maija sanoi Helgelle:
— Kas kun sinä nyt olet iloinen!
Tällä hän tarkoitti, ettei Helge ollut junassa yhtä iloinen, vaan oli torkkunut Maijan puhuessa hänelle omasta äidistään ja sanonut, että hyvän tyttären pitäisi ottaa sairas äiti luoksensa.
Helge hellitti kätensä ja sanoi:
— Kuinka en minä olisi iloinen, kun sain ensin Maijankin tänne, ja saan minä täällä tilaa Maijan äidillekin, kun aika joutuu.
Maija ei ollut huomaavinaan mitä Helge sanoi, mutta oli iloinen, ja ottaen Greetaa käsikynkästä sanoi leikillään:
— Ainahan me tämän mummon kanssa toimeen tullaan, vaikkei kieltäkään osata.
He menivät näin yhdessä törmältä kuistille päin, Maija naureskellen edellä, mutta Greeta vähän mietteissään perässä, käsi pitkänä Maijan kynkässä, ylämäkeen kompuroiden.
Helge oli koko sen päivän aivan hurjan ilomielinen ja aina vain tahtoi äitiä lähemmäksi Maijaa tai Maijaa lähemmäksi äitiä.
Titta oli asettanut Maijan nyytit ja kirstun kamariin Helgen vuoteelle, ja kun Maija niitä kaipasi, vei Greeta hänet kamariin sanoen laittavansa Maijalle vuoteen tänne, mutta Helge maatkoon niinkauan keittiössä (kuulutusten ajan).
Kun huoneessa oli Maijan mielestä vähän ummehtunut ilma ja kärpäsiä surisi paljon ikkunassa, jota ei oltu talven jäljiltä vielä avattu, sanoi Maija sittemmin Helgelle tahtovansa mieluummin nukkua aitan luhdissa.
Helge meni noutamaan kamarista Maijalle pantuja vuoteenaluksia, viedäkseen ne luhtiin.
Silloin äiti sanoi tahtoneensa Maijalle tarjota kunniapaikan, mutta jos
Maija mieluummin tahtoi nukkua tuvan huoneessa, niin pianhan äiti ja
Titta siirtävät aluksensa kyökkiin, ja Helge nukkukoon kamarissa.
Kun Helge tuli tätä asiaa Maijalle toimittamaan, oli Maija jo vienyt nyytit aitan alaovelle ja pyysi avainta.
Helge toi avaimen ja sanoi äidin asian.
Maija vastasi siihen, ettei hän voinut antaa Helgen äidin nukkua kyökissä, vaan jos ei saa aitassa nukkua, niin hän nukkuu kyökissä.
Taas meni Helge tätä Maijan asiaa äidille toimittamaan. Äiti oli kamarissa ja katseli tyhjentynyttä vuodetta. Hän vastasi Helgelle, että Maija nukkuu tietenkin missä tahtoo.
Helge oli huomaavinaan, että äidin suu oli tällöin vähän niinkuin viivana. Mutta saattoi se olla viivana toisestakin syystä, sillä äiti lisäsi kohta sanojensa perään:
— Kas kun minun varpaitani kivistää.
Helgen tultua uudelleen aitalle Maija oli jo avannut oven alakertaan, joka oli täynnänsä vaatteita, hyvästi järjestettyinä nauloihin riippumaan.
— Kenenkäs nämä ovat, kysyi Maija.
Helge sanoi niiden olevan hänen sisariensa vaatteita.
— Milloinkas ne täältä viedään, kysyi Maija taas.
Helge sanoi, ettei niitä ollenkaan viedä, sillä saattoi olla, että hänen sisarensa muuttavat vielä tänne Koivikkoon asumaan.
Maijan meni suu nyppyyn, mutta hän ei sanonut mitään. Äidin meni viivaksi, mutta Maijan meni nyppyyn.
Maija aikoi viedä nyyttinsä ylös luhtiin, jätti ne kuitenkin käsistään, mietti vähäsen ja alkoi järjestää aitassa olevia vaatteita kaksittain ja kolmittain nauloihin. Helge ei olisi puolestaan milloinkaan muuttanut semmoista, mitä äiti oli itse järjestänyt, mutta hän ajatteli, että nämä ovat vaimoväen asioita, sopikoot keskenään, ja rupesi auttamaan Maijaa.
He saivat aittaan niin paljon tilaa, että hyvinkin toinen puoli jäi tyhjäksi, ja siihen nyt ripustettiin Maijan vaatteet ja ompeleet matkan jäljiltä oikenemaan. Kirstu kannettiin ylös luhtiin ja Maija järjesti vuoteensa lattialle. Hän oli niin nopea liikkeissään, että ihan äkkiä luhti muuttui sieväksi huoneeksi, vieläpä ilmestyi uudin pieneen ikkunaan, kirstunkannelle vähäinen peili, Maijan vanhempien valokuvat ja vielä pieniä posliinikoristuksia.
Helge otti käteensä valokuvat, katseli niitä kauan ja ensi kerran kuunteli mitä Maija vanhemmistaan kertoi, vieläpä pani tarkasti mieleensä, milloin Maijan isä oli kuollut ja mihin tautiin.
He istuivat lattialla vastakkain, jalat allaan, ja Maija tuli iloiseksi siitä, että Helge kyseli ja kuunteli. Äkkiä hän ilonpuuskassa suihkasi Helgelle suuta. Ja vetäysi samassa taaksepäin käsiensä varaan.
Helgen ajatukset irtausivat Maijan vanhemmista ja heidän kuvitellusta asunnostaan jossakin Tampereen puolella ja siirtyivät siihen, mikä juuri nyt oli tapahtunut. Hän punastui ja katseli Maijaan huulet jännittyneinä noloon hymyyn.
Maija katsoi vastaan suu naurussa, ja räpytteli silmiään.
— Et sinä taida tietääkään mitä se oli? — sanoi Maija veitikka.
— Ketäs minä olisin suudellut? — sanoi Helge, sillä hän todella ei ollut vielä eläissään ketään suudellut ja oli itsekseen aina ihmetellyt, mitä se suun mauske oikein tarkoitti, kun äiditkin suutelivat sylilapsiaan ja pojat tyttöjä.
— Et taida osatakaan? — nauroi Maija. — Ja sinun olisi kuitenkin pitänyt ensin tehdä se, mutta mitäs kun ei osaa!
Helge sanoi:
— Mitenkäs se tehdään?
— Noin vain imaset. Imaseppas huulillasi tähän käteen.
Helge imasi huulillaan Maijan ojennettua kättä ja jo kolmannella koetuksella sai tarkoitetun äänen syntymään.
— Jo menee, — sanoi Maija ja veti kätensä pois.
Mutta Helge harjoitteli sitä ihmeellistä suun mausketta vielä toiseen Maijan käteen ja veti käden sitten lempeästi luokseen, niin että he istuivat vähän aikaa otsakulmat vastakkain.
Juuri silloin kun Helge aikoi suudella Maijaa suulle, kuului joku nousevan aitan portaita ja Titan ääni sanoi, että äiti oli laittanut iltaruuan pöytään.
— Minulle ei iltaruoka maita, — sanoi Maija, — mutta mene sinä ja tule pian takaisin, tulethan.
Helge sanoi, että äiti oudoksuu, ellei Maija jo ensimmäisen päivän iltana tule pöytään. Ja silloin Maija lähti vastahakoisesti.
Äiti oli pannut pöytään, paitsi leivät ja voin, myöskin raamatun, ja avannut sen valmiiksi kirjanmerkin kohdalta, Salmeista. Helge istui paikalleen raamatun ääreen, Maija istui hänen viereensä, Greeta ja Titta toiselle puolen pöytää ja panivat kätensä ristiin. Maija ei pannut käsiään ristiin, vaan punastui.
— Pane sinäkin kätesi ristiin, sanoi Helge hänelle hiljaa.
Mutta Maija nousi ja meni ovenpuolelle odottelemaan.
— Maija ei ymmärrä ruotsalaista raamattua, — sanoi Helge äidille.
Äiti oli aivan punainen kasvoistaan, hikihelmet otsalla ja suu todella viivana. Hän sanoi kuitenkin hyvin säyseästi:
— Lue siis niille, jotka ymmärtävät.
Helge ei ollut vielä milloinkaan lukenut Sanaa ajatukset niin hajalla ja niin kaukana luetusta. Sanat pyörivät hänen silmissään eikä pilkkuja ja pisteitä näkynyt ensinkään. Varmaan ei äitikään mitään kuunnellut, koska ei käskenyt lukemaan hitaammin eikä pyytänyt yhtäkään kohtaa uudistamaan. Raamattu eli omaa elämäänsä ja sen tämäniltaiset lukijat omaansa. Kaikki suhteet pyörivät ja sekaantuivat pohjia myöten heidän ajatuksissaan niinkuin pyörivän tangon puolat armotta sekoittavat savilohkareet velliksi. Kuka siinä saattoi ajatella Kuningas Davidin harpunsoittoa Batseballe!
Mutta Maija saattoi. Vaikka hän ei ruotsalaista raamattua ymmärtänyt, oli hän ainoa, joka tällä hetkellä ajatteli raamatun lukemista ja parhaansa mukaan koetti päästä perille, mistä asiasta siinä oli puhe. Maijan täytyi itsekseen myöntää, että tuo oli kyllä kaunis tapa, ja hänen ajatuksensa kulkivat lapsuuden aikoihin, jolloin hänenkin äitinsä oli koettanut ääneen lukea, vaikkei kukaan kuunnellut. Nyt Maijaa alkoi vähän hävettää oma käytöksensä, eikä hän voinut ymmärtää miten lähenisi pöytää, kun syöminen oli alkava, mennäkö vuoteen vieritse vai toisen seinän puolitse, ja miten pitäisi käsiä mennessä. Asema alkoi tulla hänelle ylen tukalaksi. Mutta Greetalla pihisi vielä jotakin hellalla, ja kun Maija katsahti, oli siinä makkaraviipaleita pannun voiherassa, joka pihisi. Maijan mielestä makkarat olisi voinut kääntää, ja silloinhan asema olisi selvinnyt sillä, että hänellä muka oli tekemistä hellan ääressä ja hän ehkä kantaisi makkaratkin pöytään. Mutta kun hän raapaisi veitsellä pannun pohjaan, käänsi Greeta silmänsä syrjäkarin Maijan puoleen, päätänsä kyllä kääntämättä, ja Maija jätti veitsen pelästyneenä kädestään.
Maija katui kohta omaa pelästymistään ja suuttui itselleen. Näin hän ei toki ollut kuvitellut Koivikossa oltavan. Hän näki nyt selvästi sen, minkä oli ensi hetkestä tuntenut, että Helgen äiti se oli määräävänä henkilönä tässä talossa. Ja Maija kun Koivikkoa ajatellessaan ei ollut ottanut Helgen äidin olemassaoloa edes lukuunkaan. Olipa joskus vain ajatellut, että siellä Koivikon tuvassa jossakin nurkassa elelee myös joku vanha eukko, joka on Helgen äiti. Nyt näytti aivan toiselta. — Mutta Helgeä piti Maijan sentään enin ihmetellä. Sama mies, joka aina ja joka tilassa tiesi mitä tahtoi ja jonka tahdon vastustaminen ei ollut milloinkaan Maijan mieleen juolahtanutkaan, sama mies istui nyt tuossa nöyränä kuin lammas mammansa komennuksessa. Ei Maija voinut milloinkaan unohtaa sitä ihmeellistä kuutamoyötä, jolloin hän oli sekä pelästynyt että rakastunut Helgeen, kun tämä oli tullut hänen eteensä ja sanonut: Jos Maija nyt karkaa, käy huonosti. Ja nyt sama mies kuiskaa: "Pane sinäkin kätesi ristiin." Että muka muuten mamma suuttuu! Maija panee kätensä ristiin milloin tahtoo, tai on panematta.
Kun Davidin salmi oli luettu, nousi Greeta istuviltaan, meni hellalle, käänsi makkarat, sitten meni Maijan luo, taputti häntä olalle niinkuin omaa lastansa, jonka on aika lakata juonittelemasta, otti kädestä ja sanoi suomeksi:
— Maija tulee nyt syömään.
Maija meni pöytään, mutta ajatteli: odotappas, minä en sentäänkään ole sinun lampaitasi.
Helge oli asian näin onnellisesta suoriutumisesta ylen iloinen ja hänen suomalainen puhelunsa ja naureskelunsa Maijan kanssa valloitti niin kokonaan illastelun, ettei äidille ja Titalle jäänyt muuta kuin istua jököttää, purra ja kuulla päältä. Jos heillä oli toisilleen jotakin sanottavaa, niin he vain kuiskivat.
Syötyä Greeta korotti äänensä ja pyysi Helgen kertomaan hänelle jotakin kaupunkimatkansa vaiheista.
Helge rupesi kertomaan. Mutta kun Maija ei hyvin osannut seurata ruotsalaista puheenpartta, he kun puhuivat aivan toisella tapaa kuin ruotsalaiset herrasväet, joissa Maija oli palvellut, rupesi hän ikävissään töykkimään pöydän alitse polvellaan Helgen polvea. Ja hänen huvinsa kasvoi ylimmilleen, kun Helge vihdoinkin ymmärsi töykätä vastaan. Maija piti puolensa, sitten antoi oman polvensa vähän väistyä ja taas töykkäsi. Nyt Helge vuorostaan piti puolensa. Heidän oli hyvin hauska. Kun tämän pöydänalaisen polvien painiskelun piti tapahtua niin, ettei siitä pöydän yläpuolella mitään aavistettu ja Helge oli tottumaton kunnolla tekemään kahta asiaa yhtaikaa, meni hänen puhelunsa äidin kanssa aivan sekaisin. Hän sanoi saman asian välistä kaksi kertaa ja välistä ei sanonut mitään. Titan täytyi oikein nauraa ihmeellistä kaupunkikertomusta. "Johan sinä sen sanoit, mutta sano mitä sitten —?" Ja ainakin kolmasti piti sanoa "mitä sitten", ennenkuin sai Helgen taas jotakin höpisemään.
Helgestä tuntui, että äidin huulet yhä lujemmin puristuivat toisiinsa. Lieneekö sittenkin jotakin huomannut. Helge nousi pöydästä ja sanoi tulevansa kohta puhumaan äidille enemmän kaupunginmatkastaan, jahka ensin vain saattaa Maijan luhtiin.
Mutta luhdista ei Helge palannut tupaan ennenkuin aamun jo valjetessa. Ja Greeta oli synkistynyt aivan puhumattomaksi, vaikka valvoi. Sillä jollei Maijalta, niin ainakin Helgeltä hän olisi toki odottanut enemmän ymmärrystä, ja kun Greeta ei tiennyt, miten olisi voinut näin arkaluontoisia asioita ottaa puheeksi, tahtoi hän edes siten osoittaa tyytymättömyyttänsä, ettei vastannut sanallakaan Helgen huolettomiin puheisiin, ja kesti päätöksessään loppuun asti, vaikka kuuli Helgen raskaasti huokaavan ennenkuin meni kamariinsa.