24 KOSINTA
Olavi astui Moision portaita ylös.
Hän oli mielenjännityksestä miltei kalpea, mutta tunsi itsensä niin voimakkaaksi ja horjumattomaksi, että voisi kuulla tyynesti mitä tahansa—kuulla ja nähdä ja vaatia hellittämättä osaansa.
Avasi oven ja astui sisään.
Huoneessa oli kaksi ihmistä. Toinen oli tuikeannäköinen, tuuheakulmainen ukko, joka mitään aavistamatta juuri asteli perältä ovellepäin. Se toinen oli levotonta odotusta täynnä ja luuli sydämensä hypähtävän rinnasta, kun ovi avautui.
Kaikki kolme naulautuivat paikkaansa.
»Päivää!» tervehti Olavi kunnioittavasti, miltei pojanomaisen nöyrästi.
Kukaan ei vastannut. Olavi näki vain kuinka ukon tavattoman tuuheat kulmakarvat vetäytyivät toisiinsapäin kuin kaksi mustankellahtavaa ukkospilveä.
»Päivää!» kuului vihdoin perältäpäin kuivanlyhyesti, sillä äänenpainolla että sen on kunniallinen talo velkaa maantierosvollekin.
Mutta velka oli nyt maksettu ja sitte tuli kuin halkokirveellä iskien:
»Kun me erosimme, niin minä pyysin ettette enää ikänä ilmestyisi minun silmieni eteen—onko teillä jotain asiata?»
Nuori tyttö nojautui kalpeana astiakaappia vasten.
»On», vastasi Olavi tyynesti. »Meidän ensi tapaamisemme ei ollut sellainen, kuin sen olisi pitänyt olla. Minä pyydän sitä kertaa anteeksi ja pyydän nyt uudelleen tyttärenne kättä.»
»Souvari!» kivahti vihasta ja harmista vapiseva ääni.
»Niin—mutta älkää kiivastuko!»
»Tukkisouvari!» kimahti uudelleen, ja ääni oli niin täynnä ylenkatsetta ja loukattua kunniantuntoa, että se viilsi kuin veitsi ja puri kuin hohtimet.
Tumma puna lensi Olavin otsalle ja hän saattoi vaivoin hillitä sitä, mikä hänen sisässään alkoi kiehua.
»Niin», sanoi hän harvaan ja painokkaasti. »Savenkääntäjöitä on joka nurkassa, mutta oikeita tukkisouvareita harvassa!»
Ukon kulmakarvat kohoutuivat kerran ja painautuivat sitte entistäkin syvempään, kuin hyppyyn kyyristäytyvät kissat.
»Ulos!» jyrähti hän kuin ladattu ukkospilvi.
Sitä seurasi syvä äänettömyys. Olavi purasi huultaan, mutta katsahti sitte uhmaten ukkospilveen ja puhui kuin kuohuva kevätkoski:
»Te ajoitte minut kerran ulos, ja minä menin, mutta nyt en astu askeltakaan ennenkun asiamme on selvä! Minä tulin luoksenne nöyrällä mielellä ja pyysin silloista anteeksi, vaikken vielä tänäpäivänä tiedä kummallako meistä olisi enemmän anteeksipyydettävää. Ja minä menen nytkin, mutta en käskemällä enkä yksin, vaan vaadin mitä minulle kuuluu, vaikka se olisi tähtenä taivaalla!»
Ukko oli kuuristunut eteenpäin, hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin ja hän syöksyi sanaakaan sanomatta kiivain askelin ovea kohti.
Olavin päätös oli silmänräpäyksessä valmis: hän ottaa tuon äkäisen ukon syliinsä kuin lapsen, istuttaa hänet peräpenkille ja sanoo: istukaa siivosti ja puhukaa siivosti asiasta, niinkuin vanhalle miehelle sopii! Hän astui päättävästi ukkoa vastaan.
»Isä!» kuului silloin kaapin luota ja kalpea tyttö astui nopeasti eteenpäin, rientääkseen yhteensyöksyvien väliin. »Isä—minä … minä kuulun hänelle!»
Isä pysähtyi, niinkuin salahyökkääjä olisi iskenyt häntä takaa ratkaisevana hetkenä—pysähtyi, kääntyi tyttäreen ja katsahti pitkään.
»Sinä—?» huudahti hän kummastuneena. »Vai oikein sinä kuulut hänelle?» lisäsi hän selkäpiitä karmivalla ivalla. »Ja ehkä olet häntä oikein odottanutkin nämät vuodet, jolloin minä en ole saanut sinusta kenellekään ihmiselle kuuluvata?»
»Niin olen», kuului tyyni, rauhallinen vastaus. »Ja minä olen päättänyt ruveta hänen vaimokseen.»
Ukko astui pari kiivasta askeletta tyttöön päin:
»Vai olet sinä päättänyt—?»
Se sai tytön miltei säpsähtämään.
»Minä olen niin ajatellut», sanoi hän nöyrällä äänellä, »ja minä toivoisin että isä sallisi sen tapahtua suosiolla.»
»Vaan jospa minäkin olisin jotain päättänyt!» Ukko suoristausi, seisoen kuin vanha naavakuusi keskellä permantoa. »Ja nyt voitte kuulla minun päätökseni: Moision tytärtä ei anneta tukkijätkälle—hävetköön se, joka kehtaa pyytääkkään!»
Hän sanoi sen sellaisella isän mahdilla ja valtijaan varmuudella kuin se olisi ollut päätös, josta ei enää voi vedota.
Seurasi äänetön jännityksen hetki. Kyllikin pää oli painunut alas kuin raskaan iskun tapaamana. Mutta sitte se kohosi jälleen, hitaasti ja itsetietoisesti, ja Olavi huomasi hämmästyksekseen että noilla kahdella, jotka seisoivat vastatusten, oli sinä hetkenä sama asento, sama ylpeä ryhti ja sama päättäväisyys kasvoilla.
»Vaan jospa Moision tytär siitä huolimatta menee tukkijätkälle!» helähti kuin vasaralla teräskangen kylkeen.
Ukon pää kohosi entistäkin ylemmäs.
»Niin hän menee tukkijätkän lutkana, vaan ei minun tyttärenäni!» tömähti kuin isomoukari alasimeen.
Sitte oli taasen hiljaista. Kyllikin poskille sävähti harmin puna ja Olavi tunsi kiihkeätä halua toteuttaa äskeisen aikeensa. Mutta hän ymmärsi että noiden kahden täytyi saada itse suorittaa asiansa, kolmas sen vain pilaisi.
»Valitse!» sanoi isä kylmän arvokkaalla äänellä. »Ja valitse pian, tuo toinen odottaa.—Yksi sana vielä!» Hänen äänessään väreili vihlova, voitonvarma iva: »Jos sinä päätät nyt mennä, niin sinä lähdet tällä minuutilla, ja lähdet juuri samassa puvussa kuin aikoinasi tähän taloon tulitkin—ymmärrätkö? Tee päätöksesi!»
Se iski niin yllättävänä ja syvän alastomana, että molemmat nuoret seisoivat hämmästyneinä ja neuvottomina.
»Täytyykö minun näin valita?» kysyi tyttö kalpeana, miltei rukoilevalla äänellä.
»Täytyy!»
Tyttö lennähti punaiseksi ja kalpeni taasen, ja seisoi niin liikkumattomana kuin hän ei olisi ensinkään hengittänyt.
»Kyllikki!» sanoi Olavi liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Minä en soisi isän ja tyttären välien särkyvän, mutta jos sinun päätöksesi lankee niinpäin, niin»—hän tempasi rajusti palttoon päältään ja hänen äänensä vapisi harmista ja katkeruudesta—»niin on tässä aluksi sen verran verhoa, ettei sinun tarvitse alasti maantielle astua.»
Ukko hymähti myrkyllisen hymähdyksen ja hänen kasvoillaan ilkkui alaston iva. Mutta tytön poskille kohosi lämmin puna ja silmä lennätti Olaville salaisen kiitoksen.
Olavi seisoi kuin elämän ja kuoleman edessä, tyttö seisoi yhä lattiaan tuijottaen—heitä molempia katseli ukko ilkamoiva iva kasvoillaan.
Silloin tytön pää hiljaa kohoutui ja hän ikäänkuin kasvoi ympäristöään korkeammaksi. Kädet kohosivat rauhallisesti, puseron napit avautuivat yhdellä vetäsyllä, sitte vyötäisnauha—pusero lepäsi sängyn päälaudalla ennenkun katselijat ennättivät oikein oivaltaa mitä oli tapahtunut.
Ivahymy kuoli ukon kasvoilla.
Olavin valtasi hurja riemu. Hänen olisi tehnyt mieli temmata paljain käsivarsin seisova tyttö olalleen ja kiitää taakkoinensa ulos.
Mutta tyttö seisoi rauhallisena paikallaan. Päällyshameen haka avautui—hame teki puserolle seuraa.
Ukon kasvot kävivät tuhkanharmaiksi.
Olavi kääntyi selin, ja inho ja viha tormalsivat häneen niin rajuina, että veri pakeni hänen kasvoiltaan. »Kiiruhda!» kuului hänen tukehtunut äänensä olkapään yli.
Tyttö seisoi yhä paikallaan—kalpeana, mutta rauhallisena. Alushameen nappi avautui ja…
»Lopeta jo!» kuului isän ääni kuin maan alta.
Olavi kääntyi ympäri ja tyttö katsahti isäänsä kysyvin silmin.
»Menkää! Olkaa! Ota! Vie!» huusi ukko niinkuin se, joka ei tiedä mitä sanoo. »Sinä näyt olevan sukuusi, kelvoton», huusi hän tyttärelleen, »vaikka sinulle olisi sopinut paremmin housut kuin hame!—Ja sinä! Tottakai jaksat vaimosi elättää, kun jaksat sen väkisin ottaakkin—hävytön!»
Kuumat veret törmäsivät nuorten kasvoille, mutta he seisoivat yhä hämmästyneinä, kykenemättä jäsentäkään liikauttamaan.
»Pane jo päällesi!» sanoi ukko tuskaisella äänellä. »Ja sinä siellä, käy istumaan!»
Kyllikin valtasi äkkiä sellainen kainouden tunne kuin hän olisi seisonut alasti suuren miesjoukon edessä. Hän tempasi hameensa ja puseronsa ja juoksi kiireisesti kamariin.
Vanha Moisio oli niinkuin häneltä olisi selkäranka sulanut, kun hän vetäytyi peräikkunaa kohti, istahti penkille, vaipui kyynärpäänsä varaan ikkunanlautaa vasten ja tuijotti ulos.
Olavi istahti sivupenkille, ja hänet valtasi säälin tunne nähdessään vanhan miehen niin masentuneena.
Hetkisen päästä tuli Kyllikki sisään, punottavana ja liikutettuna—tuli ja hiipi hiljalleen kaapin luo.
Nuoret katsahtivat pikaisesti toistensa silmiin ja jäivät sitte katselemaan ikkunanpielessä istuvaa vanhaa miestä.
Äänetöntä hiljaisuutta jatkui kotvan. Vihdoin ukko kääntyi. Hänen kasvonsa olivat liikutetut, mutta niillä lepäsi arvokas, miltei juhlallinen vakavuus, kun hän katsoi suoraan Olaviin.
»Kun meistä nyt näyttää pakostakin tulevan sukulaisia», alotti hän, »niin minä toivoisin että meidän välimme olisi ainaiseksi selvä. Minun suvussani on tapana sanoa sana ajallaan ja antaa korvapuusti paikallaan, mutta ei sitte enää menneitä märehtiä.»
»Se on kunnioitettava tapa», sanoi Olavi, tietämättä oikein mitä sanoisi. »Jokseenkin sama kuin minunkin isälläni.»
Seurasi taasen hetkisen äänettömyys.
»Ja kun minusta nyt tulee appi ja sinusta vävy, niin meillä kai olisi yhtä ja toista puhuttavaa», jatkoi ukko lauhtuneella äänellä. »Haluaisin tietää mitenkä olet aikonut tämän jälkeen elämäsi järjestää. Aijotko vielä naituasikin maailmaa kiertää?»
»En, olen sen jo jättänyt ja asettunut kotipuoleeni, jossa rakennan paraikaa itselleni mökkiä», vastasi Olavi.
»Hm, vai niin.—Muuten, asiain kerran käännyttyä tälle tolalle, olisi tässä meilläkin ollut mökkiä, jo entisestään. Sillä niinkuin luultavasti tiedät, ei minulla ole miehistä perillistä ja itse alan käydä jo vanhaksi.»
Olavi katsoi pitkään vanhan Moision silmiin.
»Nyt vasta minä ymmärrän mitä te sillä tarkotitte, ettei teidän suvussanne ole tapana menneitä märehtiä», sanoi hän. »Enkä minä voi kylliksi kiittää teitä hyvyydestänne. Mutta asia on siten, etten minä voi asua missään entisissä mökeissä, vaan minun täytyy itse rakentaa ja itse peltoni raivata. Minulla olisi ollut asuttu talo siellä kotonakin, mutta en minä voinut siihen ruveta.»
»Talo…?» huudahti ukko ja nousi seisoalleen. »Mistäs sinä sitte oikein olet kotoisin?»
»Hirvijoen Kylänpäästä—jos olette kuullut puhuttavan?» vastasi Olavi.
»Olen nuorempana käynytkin sielläpäin», puheli ukko lämmenneenä, kävellen Olavia kohti. »Ja mistäs sieltä…?» kysyi hän vetäen pöydänedus-lavitsaa ulospäin ja istuutuen sen kulmalle lähelle Olavia.
»Koskelasta.»
»Koskelasta! Isosta-Koskelastako—?»
»Onhan se isonlainen», Olavi vastasi.
Ukko suoristausi, luoden pitkän, tiukan katseen:
»Ja miksikäs sinä et voinut tätä jo silloin sanoa, kun ensi kertaa meillä kävit?—Se olisi ollut parempi sekä sinulle että minulle.»
»Siksi», vastasi Olavi ja hänen poskipäilleen levisivät tummat punat, »etten minä ole aikonut koskaan ottaa vaimoa Koskelan nimellä enkä koskelaisille, vaan omalla nimelläni ja itselleni!»
»Vai niin, vai niin», sanoi ukko ja katseli häntä pitkän aikaa äänettä kiireestä kantapäähän. »Vai sillätavalla.»
Mutta sitte hän näki vilaukselta jotakin pihalta.
»Älä ole milläsikään», sanoi hän ystävällisesti, nousten kiireesti ylös. »Hevoset näyttävät tulleen pajasta, minun pitää pistäytyä hiukan ulos—en minä siellä monta minuuttia viivy.»
Tupaan jääneistä tuntui niinkuin nyt olisi ollut sunnuntaiaamu myrskyisen lauvantaiyön jälkeen ja kellotapulista paraikaa soitettu huomenkelloja.
Kaapin luona seisova tyttö riensi punottavin poskin Olavia kohti, joka nousi häntä vastaan—riensi ja kietoi hurmautuneena kätensä hänen kaulansa ympäri:
»Nyt vasta minä alan ymmärtää millainen sinä oikein olet!»
»Ja minä—millainen sinä oikein olet…!»
KATKENNUT KIELI
Syysilta käveli mustissaan. Käveli teillä, hiipi kedoilla ja istuskeli metsissä—ojissa kuultava vesi polkujen suuntaa osotti.
Mutta Moisio loisti kuin nuotio mustassa yössä. Jokaisesta ikkunasta tulvi punakeltainen valo voimakkaana ja täyteläisenä, niinkuin rakennuksen sisus olisi ollut ilmitulessa.
Ja ulkona kiistelivät punaiset, keltaiset, siniset ja vihreät valot keskenään. Ne keinuivat pienissä paperilyhdyissä maantieltä kuistin eteen johtavan pihatien molemmin puolin—keinuivat pitkissä köysissä, niinkuin maita mantereita kulkenut paikkakunnan maalari ne oli järjestänyt, ja viskelivät toisilleen kompasanojaan ja sutkauksiaan. Kuistin otsikossa keinui monivärinen valoköynnös ja itse kuistissa himmeleinä riippuvia yksityisiä lyhtyjä.
Ja talosta kuului äänen humina ja puheen sorina, niinkuin nuotion ympärillä istuvasta suuresta miesjoukosta, kun ne tarinoivat hiljaisella äänellä. Humu oli kuin säestys, jonka lomitse kuului ulkoa selvempiä ääniä, kimakoita ja syviä, karkeita ja vienoja, loppumatonta askeleiden tassutusta ja hiipiviä kuiskauksia nurkkien takana. Koko Kohisevan elämä, ääni ja valo näytti tänä iltana Moisioon keräytyneen.
Viulu vingahti, tuvan sisus kohahti, lattia tömähti, ja ikkunoiden ohitse kiisi loppumaton sarja päitä ja vartaloita.
Vihkiminen oli suoritettu ennen hämärän tuloa.
Sitte oli syöty ja juotu ja tanssittu—ja yhä tanssittiin puoliyön jo lähetessä.
Sulhanen oli komea, morsian sulhasen vertainen—ei oltu ennen nähty niin uljasta paria, sen tiesi jokainen omasta näkemästään. Sillä jokainen oli heidät nähnyt. Kaikki eivät tosin saaneet koskaan omaa sisäänpääsyvuoroaan, mutta maita mantereita kiertänyt maalari kuiskasi jotakin ulkona seisovain korvaan, ja ulkona huudettiin sulhasta ja morsianta. Ne ilmautuivat kuistille kukkaspoikineen ja -tyttöineen, ja puolipimeällä pihalla huudettiin eläköötä ja hurraata—kaikki kävi niinkuin suurissa kaupungeissa, vakuutti maita mantereita kulkenut.
Sulhanen oli onnellinen—kelpasikin sellaisen tytön rinnalla! Ja morsian oli onnellinen—kuinkas muuten, niin monen vuoden uskollisen odotuksen perästä! Sillä jokainen tiesi että hän oli odottanut, jokainen tunsi tarinan kummallisesta kosinnasta, koskenlaskusta ja punaisesta laulusta lahden rannalla. Ja niihin liittyi loppumaton sarja katkelmia sulhon seikkailuista ja morsiamen uskollisuudesta, joilla ihmisten runonhenki, kerran lentoon päästyään, jatkoi ja täydensi tarinaa. Ja tarinat kiersivät miehestä mieheen pihalla ja hiipivät hiljaa itse häähuoneeseenkin, aivan sulhon ja morsiamen läheisyyteen. Kaiken päällä kimmelsi seikkailun ja sankarisadun sädekehä, luoden pöydän päässä istuvan vanhan Moisionkin harmaille hapsille kunnian kultaa.
Taas huudettiin sulhasta ja morsianta—satuparia, miehekkyyden ja uskollisen rakkauden ihailtuja ilmikuvia, joita silmä ei väsynyt näkemään. Taas säteili kuisti, taas vyöryivät innostuneet eläköön- ja hurraahuudot kilvan pihalla, ja taasen pujottihe yksi ja toinen utelias sisäänpainautuvan joukon jatkona häätupaan.
Sekin loisti ja säteili. Valkoisilla lakanoilla verhottu laipio hohti kuin nuoren, yöllä sataneen lumen peittämät katot aamun vaietessa. Seiniä verhosi kauttaaltaan sama valkea vaippa, mutta seinälakanoilla someili siellä täällä pieniä köynnösseppeleitä ja vihreitä katajaruusukkeita, jotka kohosivat kuin nuori, vihanta elämä puhtaanvalkealta pohjalta.
Tanssi taukosi hetkiseksi. Kutsuvieraat vetäytyivät kamarisuojiin virvokkeita saamaan—naiset morsiamen kera, miehet appiukon ja sulhasen kanssa erikseen. Tarjoojat kulkivat edestakaisin, lasit ja posliinit kilahtelivat, hilpeä puheensorina täytti huoneet ja ihmisten silmissä läikkyi hääilo kuin kirkas juhlajuoma läpikuultavissa laseissa.
Taas vingahti viulu ja vieraat alkoivat painautua tupaan. Miehet vielä lasejaan ja kuppejaan tyhjentelivät ja tupakoitaan tupruttivat, mutta pian hekin läksivät.
Viimeisenä kulki sulhanen. Mutta hän muisti unohtaneensa ottaa pelimannille tupakkaa ja palasi senvuoksi vielä takaisin. Ja kun hän oli otettavansa ottanut ja kääntyi ympäri mennäkseen, seisoi hänen edessään lyhyt, tanakahko, vielä nuorenpuoleinen mies.
Olavi miltei säpsähti—että mies ilmestyi niin äänettä ja niin äkkiä kuin aave. Ja seisoikin kuin aave, liikkumattomana ja muutenkin kummallisen näköisenä: hajasäärin, vasen käsi housuntaskussa, oikea veltossa puuskassa kupeella, hattu kaukana takaraivolla ja paksu, tulipäinen sikaari suussa—muuten hienosti puettuna kiiltokauluksineen, punaisine rusettineen ja paksuine hopeaperineen liivin päällä. Sameankiiluvat silmät tuijottivat jäykästi Olaviin.
»Olisi pari sanaa sulhaselle—jos olisi aikaa kuulla?» sanoi mies paksunkäreällä äänellä, sikaari yhä hampaissa.
»Miksikäs ei … ainahan sitä … en edes tunnekkaan…?» Olavi vastasi.
»Kyllähän me tuttuja ollaan», tuli sikaaria myöten, ja hänen paksussa äänessään poreili jotain salaperäisen myrkyllistä—»enemmänkin kuin tuttuja, vaikkemme ole tainneet tulla esitellyiksi.»
Mies astui askeleen Olavia kohti:
»Sinä vietät tänä iltana häitäsi—minä tulin onnittelemaan. Sinun, joka olet niin monen tytön sydämen vääntänyt ylösalaisin ja niin monen pojan mielen muuttanut sydeksi, sinun ehkä olisi hyvä tietää…»
»Mitä—?» huusi Olavi kuohuvin äänin kuin tilille vaatien.
Miehen lasittavat silmät pullistuivat ulospäin ja niiden terien keskeltä tunkeusi kuin kaksi tulikuumaa neulankärkeä:
»Sinun, jolla on ollut koko maailma vallassasi, mutta joka kuitenkin olet vienyt niin monelta köyhältä mieheltä ainoan karitsan, sinun ehkä olisi tänä iltana hyvä tietää että … että luuletko sinä itsekkään valkoisen karitsan saaneesi!»
Ja mies näki kuinka Olavin hahmo mustui, kuinka hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät ja kuinka hän tärisi kauttaaltaan kuin kaatuva puu, joka odottaa vain viimeistä kirveeniskua. Mies päätti iskeä sen yhteen jaksoon:
»No, miltäs tuntuu? Onnittelen!»—hän kumarsi ilkamoiden. »Minulla onkin suurempi syy kuin muilla, koska me taidamme olla niinkuin osamiehiä samassa…»
»Kurja—raukka—p——le!» räjähti Olavin salpansa murtava tuska ja raivo. Syöksähdys eteenpäin, kaksi vihan karkasemaa kättä iskeytyi rintapieliin ja mies kohosi kynttilänä ilmaan.
»Siunaa itsesi!» sähähti Olavi hampaittensa välitse, pitäen miestä yhä koholla ja puristaen häntä rintapielistä niin, että tärkätty paita rutisi. Mies sätkytteli muutamia kertoja jalkojaan, mutta sitte ne riipahtivat hervottomina alas, kasvot kavahtivat kalpeiksi, sikaari putosi suusta ja Olavi tunsi kuinka puvun sisässä oleva räytyi äkkiä veltoksi, riippuvaksi lihakasaksi.
»Minä taidan olla ju-ju-o-vuksissa … enkä tiedä mi-mi-mi…» tohisi kalpeitten huulien välistä kuin lopputohahdukset tyhjentyvästä palkeesta.
»Kiitä onneasi että niin on—muuten…!» Olavi laski miehen tömähtäen lattiaan:—»Ulos!»
Kalpea mies, joka tuskin pysyi jaloillaan, kääntyi puoleen ja toiseen kuin pyörtynyt, kääntyi vihdoin kokonaan ympäri ja huojui sanaakaan sanomatta ulos.
Olavi seisoi keskellä huonetta. Hänen korvansa humisivat ja kynttiläin liekit tanssivat piirongilla.
'Totta! Kukaan ei uskaltaisi, ellei se olisi totta!' Se oli niin luonnollista, ettei hän hetkeäkään epäillyt juopuneen miehen puhetta—kohtalo, jonka sekaantumista hän oli kuin aavistaen pelännyt ja joka nyt yllätti ja murskasi kaikki yhdessä silmänräpäyksessä!
Viulu vingahti tavallista äänekkäämmin ja permanto tömähti niin, että koko rakennus tärisi—tuvassa alotettiin uutta tanssia. Olavista tuntui niinkuin viulu olisi nauranut loppumatonta, korvia vihlovaa ilkkanaurua, niinkuin kaikki nuo ihmiset olisivat nauraneet ja hyppineet kilvan hänen häväistystään.
»Ei, loppu tästä helvetistä tulla pitää, ja heti!» huudahti hän ääneensä, syöksyen kamarista ulos ennättämättä edes ajatella miten lopun tekisi.
Joukko hymyileviä silmiä tähtäsi Olaviin, kun hän astui tuvan kynnykselle ja pysähtyi siihen hetkiseksi ahdingon vuoksi. Ja siinä hänelle selvisi, ettei hän voinut ruveta puukkojunkkarin tavoin tupaa tyhjentämään.
Sulhaselle tehtiin laitapuolella tilaa, ja hän riensi kapeata railoa myöten perälle—viuluniekan luo.
»Myötkö viulusi?» kuiskasi hän soittajan korvaan. »Joku haluaisi ostaa, on pyytänyt minun kysymään—hinnalla ei tingitä!»
»Enpä tiedä—on vaikea luopua», vastasi pelimanni hiljentäen viulunsa ääntä.
»Myötkö viulusi? Haluttaisiin, tarvittaisiin!»
»Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä markasta!» »Hyvä! Ostaja tulee pian.—Mutta muuta nyt polkaksi ja soita niinkuin se, joka hyväilee rakastettuaan viimeisen kerran! Repäsevä tahti!»
Viuluniekka nyökäytti päätään.
Olavi astui suoraan erään nuoren tytön luo ja kumarsi. Viulu hiljeni ja helähti samalla polkaksi niin repäsevästi, että tanssijat jäivät hämmästyneinä katsomaan.
Mutta Olavi kiisi tyttönsä kanssa kuin tuulispää—useat muutkin parit läksivät taasen liikkeelle. Mutta ne lopettivat pian, sillä kaikkien silmät kiintyivät sulhaseen, joka oli kuin yliluonnollisen voiman haltioima. Silmät säihkyivät, huulilla väikkyi salaperäinen hymy ja kulmilla paloi ylpeä uhma.
Kaikki katsoivat ihmetellen ja ihastellen—sellaista tanssia ei oltu koskaan nähty! Olavi otti toisen tytön, ja kolmannen, vei kutakin vain pari kierrosta ympäri ja vaihtoi taasen. Ei saatellut heitä paikoilleen, vaan ikäänkuin kevyesti heitti luotaan ja kumarsi uudelle, ja tempasi hänet samassa hurjassa vauhdissa aivankuin edellisen jatkoksi.
»Mitähän se tarkottaa?» kuiskailtiin väkijoukossa.
»Se tanssittaa nyt kaikki tytöt—viimeisen kerran poikamiehenä!»
»Tosiaankin!» Ja ihmiset hymyilivät ja katselivat ihaillen hurjaa, salaperäistä tanssia—olisikin ollut ihme, ellei häissä olisi ollut jotain kummallista, kun kaikessa muussakin.
Olavi pyöräytti taasen toverinsa kevyesti syrjään ja kumarsi sitte erittäin syvään ja kohteliaasti—Kyllikille, joka seisoi hämmästyneenä ja levotonna, tietämättä mitä ajatella.
Soittoniekka, joka näki kenen hän nyt otti, puristi viulunkoppaa lujemmin rintaansa ja juoksutti kaiken tulensa jousen jouhiin. Viulu vinkui ja valitti, ja morsiuspari kiisi kuin ilmassa, sulavana ja hurmaavana. Kiisi kerran, kaksi, kolme, neljä kertaa tuvan ympäri—yhä vain kiisi.
Silloin, viidennellä kierroksella, viulu äkkiä vaikeni, välähti ohitanssivan Olavin toisessa kädessä ja iskeytyi samassa silmänräpäyksessä sadoiksi sirpaleiksi pöydänkulmaan—'vii-uu' huusi räsähdyksen keskeltä valittaen muuan pingottuneena katkennut kieli.
Häähuone hätkähti, väki katsoi pelästyneenä morsiuspariin. Mutta he seisoivat rinnakkain perällä, ikäänkuin tuo kaikki olisi kuulunut tanssin loppuaskeliin.
»Anteeksi, jos tuntui oudolta!» virkkoi sulhanen hymyillen. »Ymmärrättehän ettei sillä viululla, jolla minut on vanhaksimieheksi soitettu, enää koskaan soiteta.—Hyvää yötä!»
Joukosta kuului äänekäs helpotuksen ja ihastuksen hyminä. Sellainen lopputanssi! Sellainen sulhanen! Kukaan muu ei sellaista olisi keksinytkään!
Väki hymyili, sulhanen hymyili ja Moision ukko hymyili pöydän takana: niin sen pitää ollakkin! Selkä muille, kaikki sille yhdelle—on minun tyttäreni yhden viulun arvoinen!
Morsian yksin seisoi kalpeana—niinkuin taasen olisi ollut kesäinen sunnuntai-ilta ja hän olisi seisonut lahden rannalla ja nähnyt kuinka rinnetietä riensi kiivain askelin mies, jonka kulmilla paloi vihan lieska.