UNISSAKÄVIJÄ
Hän oli unissakävijä, vaikkei hän uskaltanut sitä itselleenkään tunnustaa.
Sillä unissakäynnissä on jotain salaperäistä ja kammottavaa.
Levoton sielu nousee ja lähtee omille retkilleen. Ruumis seuraa mukana, mutta tajutonna. Silmät ovat avoinna, mutta näkevät ainoastaan sen verran, kuin omia teitään hiiviskelevä henki tahtoo niiden kautta kurkistaa. Se kiipee katoille kuin orava, se kulkee kapeilla harjalaudoilla huimaavassa korkeudessa. Se avaa ikkunoita ja istuu niiden kaltaalla kuilujen päällä, se pitelee teräaseita kuin lapset lastuja leluinaan. Ja syrjäinen, joka havahtuu ja sellaista näkee, kavahtaa koko olennossaan, sillä hän ymmärtää että se on sielu, joka hiipii öisillä retkillään.
Olavi oli käynyt unissaan jo pitemmän aikaa—lähes siitä pitäin, kun
Kyllikki hänen toverikseen liittyi.
Hääyö oli unohdettu, siihen ei kajottu koskaan viittauksellakaan. He olivat koettaneet sulautua toisiinsa kaiken sen kauniin ja syvän pohjalla, jolla kummankin olemuksessa oli niin vankat juuret, ja kaiken sen eteenpäinpyrkivän ja rynnistävän pohjalla, joka aukoi heidän tulevaisuudensarkojaan ja -viemäreitään.
Olavi oli vaimostaan ylpeä, sillä hän liikkui kuin kesäinen sunnuntai heidän uuden mökkinsä palkeilla—tyyneenä ja kirkassilmäisenä, angervon tai katajan tuoksu aina ympärillään. Ja hän tunsi kiitollisuutta, kunnioitusta ja rakkautta häntä kohtaan—että hän oli niin hellä ja uskollinen toveri.
Mutta sitte tuli unissakäynti—hiljaa, hiipien kuin yölintu.
Hän oli kulkenut jo pitkät ajat siitä itse mitään tietämättä. Eikä hän tahtonut sitä vieläkään uskoa, vaikka oli jo muutamia kertoja ollut vähällä havahtua täyteen selvyyteen. Ja hän oli iloinen ettei ainakaan Kyllikki mitään epäillyt, koskei ollut mitään virkkanut. Sillä hän ei pelännyt mitään niin kuin sitä hetkeä, jolloin vaimonsa havahtuisi ja virkkoisi väräjävin äänin: eikö minun käsivarteni ole kyllin lämmin sinua luonani pidättääkseen, ja eikö minun henkeni ole kyllin joustava sinun sieluasi syliinsä sulkeakseen?
Aivan viime aikoina hän oli tuntenut itsensä levottomaksi pelkästä tuon mahdollisuuden pelosta. Ja hän pureutui vastapainoksi työhön, raataen kuin hurja Isonsuon rantamaa mökkinsä ympäriltä. Eikä puuhaillut ainoastaan omalla suo-osallaan, vaan juoksi ja hääri koko laajalla suolakeudella—siitä paisui lopulta suurenmoinen, koko kyläkuntaa koskeva kuivaus- ja raivaussuunnitelma.
Siitä huolimatta hän yhä unissaan käveli.
Oli muuan noita hiljaisia hämyhetkiä, jolloin Olavi oli juuri palannut työmaaltaan ja mökin seinähirret kuiskailivat ja odottivat.
Kyllikki hiipi hiljaa kuin hämärä hänen luokseen, pujottautuen hänen avautuvaan syliinsä, kysellen katseillaan hänen kuulumisiaan ja kertoillen omia mielialojaan.
Olavi hymyili, mutta hän ei etsinyt Kyllikin silmien sisintä, eikä hetkisen päästä enää edes häntä katsellut, vaan tähysti kauvas eteensä, ikäänkuin yhä vielä päiväisiä työmaitaan katsellen.
Kului hetkinen.
Olavin toinen käsi kohosi kuin uneksien ja irrotti Kyllikin hiussykeröstä luuneulan, päästäen hänen pitkän tukkansa vapaaksi alas. Ja hän silitteli hänen silkkihienoja hiuksiaan—yhä hymyillen ja etäisyyteen katsellen—kiersi niiden latvat hyväillen kätensä ympäri ja puristi käden hiuksineen hänen vyötäisilleen.
»Oma tyttö!» kuiskasi hän katsahtaen Kyllikkiin kuin harson läpi ja etsien hänen huuliaan.
Ja Kyllikki tunsi kesken suutelon kuinka Olavin hiuksiahyväilevä käsi värisi hänen vyötäröllään. Hän katsahti liikutettuna Olavin silmiin, mutta hämmästyi nähdessään niiden oudon ilmeen.
Niinkuin ne olisivat harhailleet jossain kaukana.
Ja se hämärä, aavistuksentapainen levottomuus, joka oli jo pitemmän aikaa häntä ahdistanut, syöksähti nyt kuin suuri hätä hänen sieluunsa. Ja kuta kauvemmin hän katsoi, sitä suuremmaksi hänen hätänsä kasvoi—kunnes hänet äkkiä valtasi kamala tunne.
Niinkuin se, joka silmien kautta katseli, olisi paennut pois ja jälelle jäänyt ainoastaan syleilyyn jäykistynyt sieluton ruumis.
Hän alkoi väristä kauttaaltaan, tuntien valahtavansa kylmäksi kuin jää.
Ja hän riistäytyi äkkiä irti, vaipuen hervotonna pienelle puusohvalle.
Olavi seisoi paikkaansa kivettyneenä, voimatta jäsentäkään liikauttaa.
Heidän välillään oli yhdessä silmänräpäyksessä tapahtunut jotain kauheata, johon ei kumpainenkaan uskaltanut kajota, mutta joka kuvastui sanattomana selvyytenä heidän katseissaan.
Niinkuin heidän allaan olisi äkkiä auvennut syvä meri, paljastaen sinervän vaippansa alta mutaisen pohjan levämetsän ja sen oudot asukkaat kurottavine tuntosarvilleen ja suurine kummituksensilmineen.
Se lamasi voiman ja hyyti veren.
Ja ikäänkuin tätä näkyä torjuen nuori vaimo vihdoin kätki kasvot käsiinsä, nyyhkyttäen ja väristen.
»Sinun sielusi, sinun sielusi, Olavi!» vaikeroi hän kuin pieni lapsi.
Olavi seisoi kuin unen ja valvonnan rajalla. Mutta nähdessään toisen värisevän ja nyyhkyttävän, hän ikäänkuin havahtui, koettaen irtautua tuosta kauhun lumouksesta.
»Kyllikki…?» pyysi hän rukoillen.
Kyllikki katsahti häneen nyyhkytystensä keskeltä kuin outoon, josta ei tiedä mikä hän on.
»Kyllikki-rukka…» sanoi Olavi tukehtuneella äänellä, istuutuen sohvan toiseen päähän. Mutta hän pelästyi omaa ääntään eikä saanut sanaakaan enempää esiin—niinkuin hän olisi ollut aave, joka ei uskaltanut puhua tuon toisen kanssa, joka oli ihminen.
Kun Kyllikki näki hänen sanattoman tuskansa, niin hänen oma onnettomuutensa rynnisti epätoivon voimalla esiin.
»Minä tiesin että kärsimystä oli tuleva», puhui hän vavahtelevalla äänellä. »Sillä sinun sydämesi kammioissa oli asunut niin moni, etten minä voinut toivoakkaan saavani siellä aluksi kuin pienen nurkkakamarin osalleni. Mutta minä rakastin sinua niin palavasti ja tunsin itsessäni niin suuria voimia, että luulin voivani vallottaa vähitellen kamarin toisensa perään, kunnes minulla olisi koko talon avaimet hallussani—vaan minä en voinutkaan…» Hän ratkesi jälleen nyyhkytyksiin.
Olavi tunsi pakottavaa tarvetta puhua, mutta hänen sydämensä oli kuin sulettu kammio.
»Se on niin kauheata, kun minä sen nyt kokonaisuudessaan ymmärrän ja näen voimattomuuteni», valitti taasen Kyllikki.
»Sinä olet yhä vieläkin kulkija … ja minä olen heikko … ja sinä karkaat minun luotani … niiden luo, jotka sinua odottavat…»
»Voi Jumala!» vaikeroi Olavi tuskissaan. »Älä puhu semmoista—tiedäthän sinä etten minä tahdo olla kenenkään muun kuin sinun, sinun ainoan luonasi!»
»Mutta sinä menet kuitenkin, tahtomattasi! Ja ne tulevat hymyillen sinua vastaan! Minä olen yksin, vaan heitä on monta. Ja he voittavat minut, sillä minä en voi antaa enemmän kuin yksi voi. Mutta he kuiskailevat sinulle lakkaamatta siitä, mitä nainen voi vaan kerran elämässään antaa, kukin omalla tavallaan…»
»Kyllikki!» katkasi Olavi hänen kiihtyneen puheensa, katsoen häntä rukoilevasti silmiin.
Mutta Kyllikki jatkoi kuin jäitään purkava puro:
»Ja he kostavat minulle sen, että minä tahdoin sinut yksinäni omistaa! Ja kun sinä lepäät minun sylissäni, niin he tulevat hymyillen ja kuiskaillen, ja pujottavat käsivartensa väliin, ja ojentavat huulensa ja…»
»Kyllikki!» huusi Olavi, tarttuen kuin hukkuva hänen käteensä.
»…ja sinä hetkenä sinä syleiletkin heitä ja suutelet heidän huuliaan!» päätti Kyllikki epätoivon kiihkeydellä, vääntäen kätensä kiivaasti irti ja ratketen itkuun.
Olavi istui tyrmistyneenä. Nyt se oli sanottu—se, joka hiipi kuin kirous hänen kintereillään ja levisi kuin näkymätön myrkky kaikkialle.
Kyllikin onnettomuudentunto kasvoi kuin vierivä lumipallo. Millaista petoselämää he olivat eläneet—luulotelleet ja toivoneet, vaikka alaston toivottomuus ammotti kaikkialta.
»Kun minulla olisi edes se, jota minä olen jo toista vuotta ikävöinyt ja odottanut, niin minä olisin osaani tyytyväinen. Sillä sitä ei kukaan voisi minulta riistää, ei mikään voima maailmassa! Mutta … ja nyt minä ymmärrän syyn—minulla ei ole enää koskaan mitään toivoa!»
Hän rupesi ääneensä valittamaan.
Niinkuin veitsenterä olisi viiltänyt Olavin sydämeen—arkaan, kivusta värisevään kohtaan. Hän oli koettanut lohduttaa vaimoaan, vaikka hänen omaa mieltään oli jo pitemmän aikaa painanut epätoivon kylmä jää. Kenenkä muun kuin hänen voisi olla syy—nyt sen ymmärsi tuo toinenkin! Hän tunsi jähmettyvänsä kiveksi tuskansa painon alla ja jäi sanaa sanomatta synkästi eteensä tuijottamaan.
Kun Kyllikin mielenapeus hetkisen päästä hiukan vaimentui, niin häntä lähes kammotti ympärillään vallitseva hiljaisuus, jonka hän nyt äkkiä huomasi.
Hän kääntyi nopeasti Olaviin ja näki hänen hämärän varjostamat kasvonsa niin surun murtamina, että hän pelästyi ja tunsi syvää katumuksen tunnetta.
»Olavi, Olavi rakas!» sanoi hän tarttuen hänen käteensä. »Mitä minä olenkaan tehnyt? En minä sinua moittia tahtonut. Syyhän voi olla yhtä hyvin minun … ja aivan varmaan onkin, enemmän minun kuin sinun.»
Mutta Olavi oli kuin kivettynyt, ainoastaan voimakkaat puistatukset kulkivat hänen lävitsensä.
Kun Kyllikki näki hänet sellaisena, niin hänen oma surunsa hiukeni ja hänet valtasi ääretön mielipahan ja hellyyden puuska.
»Älä ole niin surullinen, Olavi!» sanoi hän sellaisella lämmöllä kuin hänen täytyisi sovittaa suuri rikos. »Kuinka minä olinkaan sellainen—niin ajattelematon ja tuhma, niin heikko ja itsekäs…»
»Ei», sanoi Olavi. »Sinä olit se kuin sinun pitääkin olla: minun omatuntoni—muuten sinä et oikea toveri olisikaan.»
»Älä sano niin, Olavi, sillä juuri sen minä unohdin! Ne kaksi sanaa, joille kaikki perustuu: kärsiä ja ponnistella—yhdessä, kuuletko sinä Olavi: yhdessä!»
Hän pujottautui hiljaa hänen syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Ymmärräthän sinä?» puhui hän kuohuvalla äänellä. »Se tuli siitä, kun minä sinua niin rakastan! Minä tahdon sinut kokonaan! Minä en päästä sinua irti, en en, vaan pakotan sinun katsomaan silmiini. Ja minä ajan ne pois, jotka tahtovat tulla meidän väliimme, sillä minä olen taas vahva. Ja sinä olet ainoastaan minun … kuuletko sinä Olavi, minun, minun!—Mutta miksi sinä olet tuollainen, puhu minulle jotain!»
Ja tuo suuri lämpö leimusi kuin valtava nuotio Olavin ympärillä, niin että hän tunsi jäykistyneiden jäseniensä jälleen sulavan ja sydänalansa lämpenevän.
»Kuinka hyvä sinä oletkaan, Kyllikki!» sanoi hän kimaltelevin silmin. »Sinä olet minulle kaikki kaikessa—ilman sinua minä hukun. Kunpa minä vaan tietäisin yhden asian?»
»Minkä…? Sano se, Olavi!»
»Ettet sinä halveksisi minua, vaan luottaisit minuun—siihen että minä tahdon olla ainoastaan sinun.»
»Luotanhan minä!» puhui Kyllikki. »Minähän tiedän että me tarkotamme samaa. Mutta meillä on vihollisia, jotka meitä vainoovat. Vaan me voitamme ne, aivan varmaan! Ja sinä otat minut—kokonaan … niinkuin silloin sinä kesäiltana, kun sinä Kohisevasta läksit…! Ja minä saan sinut—kokonaan … ja—kuuletko Olavi—silloin minä saan senkin… sen, jota ilman minä en voi elää…!»
Mökin seinähirret huokasivat syvään: »Sen sinä oikein sanoit, siitä se riippuu. Kirsi ja sammal—me ne kyllä tunnemme!»
ELÄMÄN LANKOJA
Kirkkalassa 7 p. toukok. 1899.
Sinä ainoa!
Älä suutu, että minä sinulle kirjotan … kuinka sinä voisitkaan suuttua että minä tulen sinun luoksesi, sinä, joka olet niin hyvä! En minä olisi tahtonut, mutta minun täytyy, sillä minulla on niin paljo sinulle kerrottavaa. Nyt on kevät niinkuin silloinkin, ja silloin minuun tulee aina semmoinen kaiho, että minun täytyy lähteä sinua etsimään ja saada puhua sinun kanssasi … sitte minä taas voin odottaa seuraavaan kevääseen. Kyllä kai sinä olet tuntenut, että minä olen käynyt sinun luonasi … nyt minä tulen tällä tavalla, kun minä sain kuulla sinun osotteesi.
Muistatkos sinä sitä tarinaa, jonka minä silloin kerroin … siitä tytöstä ja pojasta ja merkistä, ja mitä minä silloin pyysin ja sain. Minä olen nyt myöhemmin ajatellut, että jäiköhän sinun mieleesi silloin joku väärinkäsitys, kun sinä tulit niin miettiväksi ja totiseksi, sellainen etten minä ollutkaan itsestäni oikein varma, vaan epäilin ja hätäilin etten olisikaan aina sinun omasi, niinkuin tahdoin. Mutta ei se niin ollut, rakas Olavi, kyllä minä jo silloinkin itseni tiesin, vaikken minä tietänyt sitä niin syvästi kuin nyt. Voi kuinka se on syvää ja lujaa! Minä olen lukenut erään runon, kyllähän sinä sen tunnet, ja siinä on yksi lause, joka sanoo kaikki: »Se hetken on työ, kun salama lyö, mut ijäks jäljen se puuhun syö!» Niin se on, siihen ei ole mitään lisättävää, se on kuin Jumalan sormella kirjotettu. Ja niin sen täytyykin olla, muutoinhan ei rakkaus mitään olisikaan.
Mutta ei sitä kaikki ymmärrä, eikä puoletkaan. Ihmiset ovat niin kummallisia. Ne ihmettelevät ja kyselevät kaikenlaista … esimerkiksi sitä, kuinka minä olen näin yksin, aina vaan yksin. Vaan eiväthän he voi ymmärtää etten minä olekkaan yksin, en ensinkään yksin.
Vaikka … oi Olavi, jos sinä tietäisit, mitä minä olen näinä vuosina tuntenut ja kokenut! Uskallankohan minä sitä kertoakkaan? Kyllä minun täytyy, koska minä sitä varten tulinkin, että kaikki kertoisin ja minun sitte olisi helpompi. Minä olen ikävöinyt sinua niin kauheasti, enkä minä ymmärrä kuinka minä olen jaksanut tähän saakka elää! Olavi, Olavi, älä katso sillälailla, minä vaan kuiskaan sen hiljaa sinun korvaasi… Minua ovat pahat ajatukset vaivanneet. Niinkuin joku olisi aina kulkenut minun takanani ja kuiskuttanut: katsoppas, tuossa on veitsi, se on ystäväsi, ota ja paina, ja se tuntuu rinnassasi niinkuin iltatuuli kuumilla kasvoilla! Etkö huomaa: joki on tulvillaan! Kaivon ohi minä tuskin uskalsin kulkea, sillä se katsoi niin kummallisesti, kuin kutsuen. Ja aivan varmaan minä olisin hukkunut, ellet sinä olisi minua pelastanut. Kun minä muistin miltä sinusta tuntuisi sellaista kuullessasi, silloin minä näin sinut ilmielävänä edessäni. Sinä katsoit minuun nuhdellen, katsoit etkä mitään puhunut, ja silloin minä häpesin että minä olin niin eksymäisilläni, että olisin voinut sinulle surua tuottaa. Ja sinä nyökäytit minulle päätäsi, ja annoit anteeksi ja olit jälleen hyvä.
Sitte minä toivoin että tapahtuisi joku ihme, joka toisi sinut jälleen minun luokseni. Minä toivoin että sinua kohtaisi tapaturma ja että minä sitte pelastaisin sinut omalla hengelläni. Että käärme purisi sinua… purevathan ne usein ihmisiä. Sinä tulisit yöllä tukkilaisten kanssa, ja jo aamulla kuuluisi kylän läpi huuto: voi voi, käärme on purrut Koskenlaskijaa, se makaa jo aivan tajutonna! Minä riennän muiden kanssa paikalle ja laskeudun sanaa sanomatta sinun viereesi, ja painan huuleni myrkkyhaavaan … ja imen. Ja minä tunnen kuinka myrkky kulkee sinun veresi kanssa minun suoniini niinkuin suuri onni, jota minä olen kauvan odottanut. Minun pääni käypi yhä raskaammaksi ja painuu sitte hiljalleen nurmelle viereesi, mutta sinä jäät eloon ja ymmärrät että minä olin sinulle uskollinen kuolemaan saakka.
Tätä minä odotin joka kevät. Sitte minä toivoin että sinä sairastuisit. Olisit kauvan, hyvin kauvan sairaana, ja veresi olisi niin vähentynyt ja heikentynyt, että se enää vaan hiljaa tykähtelisi, itse jo makaisit horroksissa. Kun nyt olisi joku, sanovat lääkärit, joka antaisi ottaa vähän vertaan häneen, niin hän jäisi eloon, sillä tauti on jo voitettu. Ei ole ketään, kaikki ovat vieraita. Silloin minä saan kuulla asiasta ja juoksen joutuin sairashuoneelle. Lääkärit heti toimeen, sillä on kiire. Minun valtasuoneni avataan ja siitä viedään putki sinun suoneesi. Ja se vaikuttaa heti, sinä jo liikutat kättäsi, vaikka olet vielä horroksissa. Vielä vähän, sanovat lääkärit, kyllä sitä voi vielä ottaa, koska tyttö vain hymyilee. He eivät tiedä kuinka heikko minä olen. Ja kun sinä havahdut, makaan minä kylmänä ja kalpeana, mutta hymyilen kuin morsian, ja sinä annat minulle morsiussuudelman. Sillä minä olen nyt sinun verimorsiamesi ja ijankaikkisesti sinuun yhdistetty ja elän aina sinussa…!
Mutta se kaikki oli vain unta. Käärme ei purrut etkä sinä sairastunut, ja sitte minä en edes tietänyt mihin sinä hävisit. Silloin minä toivoin itselleni kuolemaa, sillä minä olin niin heikko. Ja odotin sitä päivästä päivään ja viikosta viikkoon ja kirjotin jo sinulle jäähyväiskirjeeni. Mutta kuolema ei tullut … minun täytyi vaan elää.
Minä olen ollut niin sairas, Olavi … minun sydämeni. Minä luultavasti olen liiaksi tunteellinen, sillä minua sanottiin jo lapsena uneksijaksi ja minua on nyt isompanakin moitittu. Mutta kuinka minä voisin unohtaa sinut ja ne hetket, jotka ovat minulle niinkuin koko minun elämäni rippi ja ehtoollinen. Kuinka minä unohtaisin ne illat, jolloin istuin lattialla ja pidin sinun jalkojasi sylissäni ja sain katsella sinua silmiin. Sinun jaloistasi tuli minuun lämpöä ja sinun vertasi virtasi minuun … voi rakas Olavi, minä tunnen sen vielä nytkin ja värisen.
Anna minulle anteeksi, Olavi, että minä olen tällainen! Minun onkin nyt taas parempi, kun minä olen saanut puhua sinun kanssasi ja antaa sinulle tiedon minun rakkauteni uskollisuudesta ja minun kiitollisuudestani siitä, mitä sinä minulle annoit niinä lyhyinä hetkinä. Minä itse vaan olin silloin niin lapsellinen ja köyhä … nyt myöhemmin minäkin olisin voinut antaa sinulle jotain. Kuinka onnellinen minä olisinkaan ollut, jos me olisimme voineet olla aina yhdessä, maa olisi ollut taivas ja ihmiset enkeleitä. Kun minä nytkin voin olla joskus niin onnellinen, vaikken minä saa omistaa sinua kuin salassa. Salassa minä sanon sinulle hyvääyötä ja suutelen sinua, ja kenenkään tietämättä sinä makaat joka yö minun käsivarrellani. Ja tiedätkö, Olavi? Se on niin kummallista, etten minä tiedä mitä se on. Nyt aivan viimeisinä aikoina minä olen joskus tuntenut niinkuin sinä olisit oikein elävänä ja lämpimänä minun vieressäni ja kuiskaisit: oma tyttö, oma tyttö! Silloin minä olen aina niin onnellinen … mutta sen jälkeen minä itken niin kovin.
Oli minulla vielä jotain, vaan kuinka se nyt unohtuikaan. Se oli … se oli … no, nyt minä sen jo muistan! Niin, se olikin siitä kaikkein kauniimmasta ja suurimmasta, jota minä sinulta silloin pyysin. Tiedätkö sinä kuinka se on? Ihme on tapahtunut, vaikkei siitä muut tiedä! Minä sain sen sittekin sinulta, sinä keväänä, jolloin minä olin niin kovin sairas … enkä minä voisi ilman elääkkään. Hän on nyt kahden vuoden vanha. Voi voi, jos sinä näkisit hänet! Sellaiset silmät, sellainen ääni … hän puhuu aivankuin sinä. Älä ole huolissasi, kyllä minä hänet hyvin kasvatan ja opetan. Jokainen pistos hänen vaatteissaan on minun ompelemani, hän on kuin prinssi, ei kellään ole sellaista lasta! Me olemme aina yhdessä ja puhelemme sinusta. Äitiä minun vaan tulee sääli, kun se katselee joskus minua niin kummallisesti ja sanoo että minä muka puhelen itsekseni … äitirukka, mitäs hän tietäisi minun prinssistäni ja sen isästä ja että minun täytyy puhella lapsen kanssa…
Niin, mitäs minun vielä pitikään … en minä nyt enää muista. Minun on nyt niin hyvä olla, kun minä sain kaikki kertoa. Ja nyt tuleekin kesä, silloin minä tulen aina iloisemmaksi. Satoi juuri, ja nyt paistaa päivä ja linnut livertävät. Hyvästi, sinä minun ainoani, minun kesäni ja aurinkoni!
Elämänlankasi.
Älä kirjota minulle mitään, sillä minun on näin kaikkein paras. Kyllä minä tiedän ilmankin ettet sinä ole voinut minua unohtaa … ja muuta minä en pyydä.