IX
Rannasta kuului miesten ääniä, naurua, rähinää, riitelyä ja sitten taas naurua. Shemeikka näkyi nousevan pihaan, muut sitten jälempänä. Marja istui tuvan perällä, menemättä vastaan.
—Hei, Marja, hei! kuului Shemeikka huutavan. Missä on emäntä?
Hän kiipesi vähän vaivaloisesti kynnyksen yli.
—Ka, täällähän se! Mikset tule vastaan? Mitä kontteja ne on nuo?
Sen silmät olivat himmeät, polvet tavallista lengommat.
—En tiedä, sanoi Marja, pyrkien ohi ja ulos.—Entiset tyttösi toivat.
—Sitten niissä on eväitä meille. No, nyt ei hätää mitään. Täällä on ruokia ja täällä on juomia, Shemeikan tyttöjen tuomia! Tulkaa sisään, pojat! Tulkaa katsomaan, täällä se on!
Hän kävi Marjaa kaulaan eikä päästänyt häntä pakenemaan. Nuoria miehiä seisoi puoliympyrä oven edessä. Marja taisteli hurjasti.
Marja taisteli turhaan irti päästäkseen.
—Se on nostettava! Se on nostettava, uusi tyttösi!
—Nostakaa! Nostakaa, pojat, minulle uusi tyttöni!
Marja temmattiin kiinni ja heitettiin ilmaan. Parin heiton perästä hän pääsi ulos piiristä, puskien päänsä muutaman kainalon alitse, ja pakeni tuvan taa. Kaikki haisivat väkeville. Olivat nähtävästi juoneet monta päivää. Heidän kättensä kosketus kuin poltti häntä, oli, niinkuin olisi niistä pitänyt jäädä tahra joka paikkaan, mihin ne olivat tarttuneet. He olivat hänelle vastenmielisiä, vierasrotuisia kuin metsän eläville navettaelukka, kuin peuralle lantalaisen lehmikarja.
Semmoisten syliin se oli hänet työntänyt tervetuliaisikseen!
Shemeikka tuli hänen jälessään.
—Marja! Elähän mene! Nyt pidetään iloa. Onko sinulla ollut ikävä?
—Anna minun olla!
—Ka, enhän päässyt ennen. Onko sauna lämmin?
—On se ollut joka ilta lämmin siitä pitäen, kuin lähdit.
—Enhän päässyt ennen. Elä ole milläsikään. Tule, pane meille pöytään äidin laittamat eväät.
—Osannette panna itsekin.
Shemeikan silmissä välähti:
—Sinun se on tehtävä!
—Vai minun?
—Sinun. Ja saijut keitettävä ja ateria kaikki valmiiksi, sill'aikaa kun me käymme kylpemään.
Se sanoi sen käskevästi kuin orjalleen ja meni. Ja Marja totteli, purki kontin, otti siitä eväät, asetti ne pöydälle, keitti saijut ja jätti pankolle. Kun kuuli miesten tulevan saunasta, nousi hän ja meni tuvan taa, jonne avonaisesta luukusta kuuli kaikki, mitä puhuttiin.
—Minne se tyttösi meni? Miksei se tulekaan saijuja kaatamaan? kuului joku kysyvän.
—Antaa hänen olla, sanoi siihen Shemeikka. Sitä vielä ujostuttaa. Ne on arkoja, ruotsikot.
—Ei ole minusta minkään näköinen tämä tänäinen tyttösi, sanoi toinen.
—On sillä paikat soreat.
—Mutta silmät koleat.
—On sinulla ennen ollut parempia.
—Kuka?
—Anjakin.
Puhuivat, hörisivät väliin jotakin muuta. Sitten sanoi Shemeikka:
—Ja mikä muka tällä on vikana?
—Kuinka vanha jo liekään.
—Ei sen iästä, kun on muuten hyvä.
—Onko hyvä?
—Kun ensi kerran puristi, pelkäsin hengen menevän.
—Minä en raivoista. Minä tahdon hempeän ja hiljaisen.
—Minä tahdon milloin minkin, kuului Shemeikka pala suussa puhuvan. Milloin neitsyen, milloin naisen, milloin tulisen, milloin tyynen. Pian yhteen kyllästyy.
—Onko sinulla milloinkaan ollut yksi edes niin kauan, että olisit ehtinyt kyllästyä?
Shemeikka ei vastannut siihen. Se oli jonkun toisen ääni, joka sanoi:
—Yksi aina kesässään.
—On toki välistä ollut sama kaksikin kesää, sanoi nyt Shemeikka.
—Montako heitä lienet tässäkin majassa makuuttanut?
—Ei ole tullut ristiä seinään vedetyksi.
—Millä heidät lumonnetkin, mutta aina heitä saat. Lentävät luoksesi kuin pyynpojat piiskulle.
—Laulussa naisen lumot. Ja yksi laulu ainoa naisen lumolaulu: ihanuudesta oman itsensä. Se aina tehoo. Sillä kun hurmasin, uuvutin, hervotonna viereeni vaipui. Sävel vanha, sanat uudet. Terveheksenne, toverit!
—Ottaisit, Shemeikka, kerran yhden vakituisen, niin vakiintuisit viimein itsekin. Mitä tuosta tuommoisesta ainaisesta ajelemisesta? kuului jonkun vanhemman miehen ääni. Keräät heitä kuin romua talosi täyteen. Siihen heidät sitten jätät ympäri pihoja ajelehtimaan etkä tiedä mihin panna.
—Enkö heistä vastaa? Enkö heitä hoida?
—Hoidatpa hoidat.
—Mitäs sitten haastat?
—Vaan liian läheltä tämän otit, melkein naapurista. Onhan vanha ystävä Rajavaaran Juha Karhunen. Hyvän majapaikan pilasit. Mitenkä siitä nyt vasta venheet vedetään? Tästä ne vielä rettelöt ja monet hankaluudet laitakse. Vaan eipähän liene ensimmäinen Shemeikan teoksi. On suuri Karhujen suku, varmaan siitä vainosota syttyy. Olisi hyvä, kun kantaisit kaunokaisen venheeseen ja soutaisit takaisin ja nostaisit sille rannalle, mistä otit.
—Ja kiittäisit lainasta.
—Ja kysyisit, mitä vuokra maksaa.
—Ihan totta puhuen, vainon vältteeksi tee se.
—Jos vaino nousee, nouskoon, kuului Shemeikka sanovan huolettomasti.
Sittenpähän saadaan periä myötäjäisetkin.
—Olisiko sillä mitä ottamista?
—Aitta viljaa täysi, karja kuin peuralauma. Ja ukko itse korven raataja kova, äijä vanha kasken kaataja mahdoton!
—Äijäkö? Toisitko hänetkin?
—Oman akkansa myötäjäisinä?
—Ka, miksei?
—Siihen minä … tuohon käteen! On sinua poikaa, Shemeikka!
—On niitä työmiehiä ennenkin rajan takaa tuotu.
—Voi sinua, Shemeikka!
—Ehkä tulee mielelläänkin, kun saa eukkonsa takaisin.
—Ei vielä saa, ei ennenkuin taas uutiseen päästään.
—Uutiseen! Ai sinua, Shemeikka!
Ne hohottivat, nauroivat toistensa suuhun.
—Marja hoi! Saiju on lopussa! kuului Shemeikka huutavan.
Vaan Marja pakeni tuvan taa metsään, juoksi kuin henkensä kaupalla, kunnes uupui, ja vaipui maahan. Se herjasi, pilkkasi, häpäisi, riisui kuin alasti heidän nähden, humalaistensa, kuin markkinaelukan. Minnekä minä? Minnekä minä pääsen täältä heidän käsistään? Kotiin, minä lähden kotiin! Voi laupias isä taivaan, minne minä olen joutunut! Jos vielä sen tekevät, menevät, polttavat talon ja tuovat Juhan tänne?—Hän kiipesi vaaran rinnettä, yhä ylemmä ja ylemmä, kivikoita, louhikoita, lepikoita. Viimein hän joutui niin korkealle, että alkoi maailma alta siintää. Vielä ylemmäksi tultuaan hän näki kaukaisia vaaroja lännessä. Yksi niistä siellä oli pykäläharjainen, olisikohan kotivaara se? Mutta se siinti huikean kaukana soiden, vesien ja korpien takaa. En minä sinne täältä ikinä osaa enkä jaksa. Ja jos jaksaisinkin, mitä minä enää siellä—nyt enää?
Hän poistui yhä edemmä, toiselle puolelle vaaran, uupui, istahti ja nukahti viimein itkuunsa.
Oli aamuyö, kun Marja palasi majalle. Näkyivät menneen, koska ei kuulunut ääniä ja heidän venheensä oli poissa rannasta. Kun hän tuli lähemmä, kuului kuorsausta tuvasta. Shemeikka makasi siellä poikkiteloin vuoteessa karsinaluukun alla. Marja veti päänsä pois ja työnsi luukun kiinni. Sitten hän kiersi nurkan ympäri ovelle ja pani senkin kiinni… Panisiko pönkänkin päälle? Sen voisi panna niin, ettei sieltä kukaan omin voimin pääsisi ulos. Sen voisi sulkea sinne kuin loukkuun. Sen voisi polttaa sinne kuin hiiren pesäänsä kaskeen. Vaan samassa hän repäisi oven takaisin auki ja riensi rantaan—näitä tämmöisiä kauheita ajatuksia pakoon.
Kalamatti istui ongella kaislikkorannassa. Marja kutsui hänet maihin, haastoi hänelle sydämensä lievikkeeksi kaikki, mitä oli tapahtunut.
—Tiesitte tekin, että sillä on ollut täällä joka kesä uusi tyttö, ettekä mitään puhunut.
—Ethän tuota kysynytkään.
—Mistäs olisin tiennyt sitä kysyä?
—Onhan sillä niitä ollut. On melkein joka kesä aina veres ollut. Joskus tulee jonkun entisen kanssa kahdestikin.
—Ja ne tulevat, vaikka on ollut toisia välissä?
—Ovat hyvillään vain, tytöt, kun pääsevät taas armoihin.
—Ottakaa minut venheeseenne ja viekää minut täältä! pyysi Marja kiihkeästi.
—En minä sinua ota. En minä mitenkään uskalla sen kanssa riitaan ruveta. Mene sinä vaan takaisin ja ole hänelle mieliksi, kun herää. Se on sinulle parasta. Niin ovat muutkin tehneet.
—Mutta minä en tee!
—Kyllä olisi kuitenkin parasta, että tekisit. Ukko meloi pois. Marja nousi takaisin pihaan.
—Marja! kuului tuvasta. Marketta! Missä sinä olet? Tule! Tulehan jo,
Marjueni!
Ääni oli hyväilevä, houkutteleva, niinkuin sen, joka koiraansa kutsuu.
Marja ei liikahtanut siitä, missä istui. Vähän päästä ilmaantui
Shemeikka oveen.
—Ka, mikset sinä tule! Tule nyt! Minnekä sinä menit? Missä sinä olet ollut?
Marja ei vastannut. Kun Shemeikka tuli häntä kohti, hän nousi. Shemeikka tavoitti häntä.
—Anna minun olla! tiuskaisi Marja.
Shemeikka tavoitti häntä uudelleen, mutta silloin Marja sysäsi häntä niin, että hän horjahti.
—Mi-mitä se nyt on tuommoinen? suuttui Shemeikka ja tarttui häntä ranteeseen.
—Minä kuulin kaikki, mitä puhuitte! Päästä minut! Sinulla on ollut täällä joka kesä uusi tyttö!
—Luulitko ehkä olevasi ensimmäinen?
—Ja ensi kesänäkö tuot taas uuden?
—Luuletko ehkä olevasi viimeinen?
—Miksi minut sitten ollenkaan tänne toit?
—Minäkö toin? Etkös itse pyrkinyt? Etkös itse syliini juossut?
Marjan uhka katkesi. Shemeikka hellitti hänen kätensä, ja hän lyykähti kivelle.
—Minne minä nyt täältä joudun? itki hän.
—Äiti ottaa sinut yhtä hyvästi vastaan, kuin on ottanut kaikki muutkin.
—Minä en ikinä lähde sinne, missä ovat kaikki entisesi, sanoi Marja, ponnahtaen ylös.
—Ei auttane sitten muu, kuin että toimitan sinulle kyydin kotiisi?
—Jako veisi Juhalle sinun lapsesi tuliaisiksi?
—Onko?
—On!
Shemeikka irvisti.
—Sanot hänelle, että se on hänen.
—Sitä en saata sanoa.
—Mikset?
—Siksi, ett'en saata! sanoi Marja yhä enemmän kiihtyen.
—Sano sitten, että se on minun. Ehkä siitä hyvinkin ihastuu. Minä lahjoitan hänelle sen.
—Antaisit hänelle lapsesi sinä—?
—On minulla heitä muillekin antaa, ja olen antanutkin. Olen jonkun antanut pois äitinensäkin.—Elä mene, Marja! Suottahan minä. Ethän tarvitse mennä, jos et tahdo. Teen sinusta emännänkin, jos sattuu. Elä nyt luimistele, niinkuin aikoisit purra. Tule pois, Marja, kyllä minä lapsestasi miehen teen, jos poika lienee. Juoskoon siellä entisten joukossa—on siellä tanhuvia. Elä nyt, ollaan ystäviä, elä välitä, Marja, kuule, sinä olet minusta parempi kuin kukaan muu—parempi, sorjempi kuin ku…
Hän läheni Marjaa makein, vielä väsynein silmin, samein otsin, punaisin jälkihumala-huulin. Jolloin Marja peräytyi ensin, pysähtyi sitten.
—Et minua enää toista kertaa sillä laulullasi lumoo! Et, lenkosääri, toista kertaa kehu sillä, että sinut hengiltä puristan—etkä minun lastani, pässi, katraassasi kuljeta! Anna minun olla!
—Suutu, Marja, suutu vielä vähän, olet sitä sorjempi, kuta vihaisempi olet.
Silloin Marja, muistaen kuulleensa, että päällekäypää oli sydänalaan iskettävä—Shemeikka parahti ja kirosi, Marja kaatui selälleen ja pyörtyi.
X
Ei Juha jaksa, ei jaksa aina elää siinä uskossa, että Marja mielellään meni. Silloin hän uskoo, kun päivällä työssä uhmaten raataa, milloin pelloilla, milloin kaskessa, milloin niityn raivuussa, kun raataa niin, että itseäänkin ihmetyttää työnsä tulos. Mutta sitten uupuu, kyllästyy työhön, ei siedä sitä moniin päiviin nähdäkään, koska se kaadettu puu, se väännetty kivi on siihen kaadettu ja väännetty vihassa Marjaa kohtaan. Silloin muuttaa työmaata, ryhtyy toiseen—uskoo ja on uskomatta. Kai se on totta, koska Kaisa sen näki ja koska Marja oli uhannut; ja ei kai häntä olisi saanut venheeseen väkisin, sen kaatumatta. Ja kun oli minulle tyly. Mutta toisekseen: vaikka olisi minuakin miten vihannut, saattoiko niin ymmärtäväinen ihminen täydessä järjessä jättää talon, joka oli hänen omansa, hänelle rakennettu, oman kotinsa, jota oli ollut itse tekemässä, ja lähteä tietymättömille perille, vieraan, vihollisen, verivihollisen mukaan? Kuinka hän olisi voinut olla niin mieletön? Ei hän voinut mennä mielellään, hänet sittenkin vietiin väkisin.
Mutta saattoihan mennä, saattoihan suutuspäissään mennä, saattoi olla lumottukin, vaan on katunut, on varmaan katunut jo kosken alla, mutta ei ole enää päässyt pakenemaan. Jos lähtikin ensin mielellään, niin väkisin se sen sieltä sitten vei. Hän tulee vielä takaisin, hän itsensä sieltä jotenkuten keinottelee. Sulan aikana se ei sieltä pääse isojen vesien ja koskien takaa. Ovat saattaneet tehdä sen, minkä usein ennen vankeina viemilleen vainovuosina, että ovat silmät ummessa pitkiä taipalia taluttaneet. Vaan talvella heitäkse suksille. Hiihtää yhtä suoraa latua päivänlaskua kohti. Tai on saattanut lähteä koettamaan jo kesälläkin, vaan on eksynyt ja uupunut ja menehtynyt. Tai ovat koirineen takaa ajaneet ja ottaneet kiinni.
Tai ei ole lähtenytkään. Jos sillä on siellä hyvä olla omassa maassaan. Kai sillä on siellä hyvä olla, eikä tee mielikään kotiinsa. Ikävähän sillä täällä olikin. Eihän sille osattu hupina olla. Vasta kun joku vieras tuli, silloin lauleskeli ja naureskeli ja kepeänä käveli.
Tuli Juhalle taas työn vimma, hän kiipesi vaaralle ja kaatoi puita kuin pajukkoa. Vaaralta näkyivät rannattomat erämaat, siellä täällä jokin vieraan maan vaara. Siellä se on niiden takana jossakin toisen talossa, toisen pihoja kävelee. Oliko mennyt mielellään, oliko väkisin viety— siellä se on. Mutta missä?
Mennyt se on, iäksi mennyt. Ei se lähde, vaikka hänet löytäisinkin. Niin on, kuin äiti sanoi. En minä häntä saa väkisin venheeseeni, jos ei tule mielellään. Enkä minä heille yksin mitään mahda. Ja vaikkapa saisinkin sen suden tapetuksi ja omani vielä elävänä tapaisin—eihän se ole elukka mikä, koira, jonka kahleissa kylästä kotiin talutat. Et häntä enää itseesi kesytä—enemmän kuin ennenkään. Ja silloin tuli Juhalle taas näännyttävä uupumus, niin että tuskin jaksoi kotiin kävellä, ja hän istui päiväkaudet penkillä pää käsien varassa tai harhaili pihalla avopäin, avojaloin, silmät ilmeettöminä, suu velttona auki.
Tointui siitä taas sen verran, että joulun jälkeen lähti kinkerille, saatavain maksoon rovastille, puolimatkaan kirkolle. Jos saisi siltä jotakin selvyyttä, jos se sen sittenkin sattuisi tietämään miten kuten. Kun olisi vain tietänyt, kuinka oli—olipa sitten miten tahansa. Ja vielä kerran lähti Juha asiaansa rovastille puhumaan, joka oli heidät vihkinyt ja toivottanut onnea.
Rovasti istui kylmänä helmikuun tähtiaamuna jyväkuormansa sevillä ja laski kinkeritalon pihasta jäälle, kun tunsi jonkun hyppäävän kannoille.
—Kuka siellä?
—Minähän tässä…
—Ka, Juha.—No, kuinka on asiat? Aioin tuolla jo kysyä, mutta minne lienet kadonnut.
—Täällä odotin.—Entisellään on asiat, sanoi Juha.
—No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?
—Eikä taida tullakaan—sanovat mielellään menneen.
Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt mielellään.
Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut: se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.
Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»
—Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,—niin sitä olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt—te sen silmistä kyllä näitte, mikä se on.
Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.
—Niin minkä?
—Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen tehdä, ette olisi käteen tarttunut—taikka tuota—niin, sitä minä vain, että luuletteko, että se on saattanut sen tehdä?—Onpa on, onpa saattanut, kun se oli venakko.
—Jaa, niin, sehän oli venakko.
—Oli. Sieltä oli. Jos sitä sinne verensä veti? Vaan olisiko sen silti tarvinnut—?
—Se voi kyllä olla jo verissäkin semmoinen—en sano, että on, vaan se voi olla.
—Verissäpä verissä. Niinpä niin. Jos se ei kylläkään parempaa osannut.
—Enhän sano, kun en tiedä—arvelin vain!
Juha käveli perässä, ei pitänyt enää kiinnikään—koskapa se saattoi olla rovastinkin mielestä, niin kai se myös oli!
—Sitä minä vielä—jos saan puhua.
—Istukaa tähän laidalle.
—Kyllä minä tässäkin—sitä minä, että mitä se Jumala minulle tällä— mitä se oikein niinkuin voipi tarkoittaa—sitä minä, että minkä tähden se minua näin rankaisee?
—Rankaisuksiko se Juha sen itselleen katsoo?
—Voi toki—että kun puree, niinkuin kahdella veitsellä rintaa kiertäisi. Että minkätähden se niin?
—Jos se on sentähden, että rakastit häntä enemmän kuin Jumalaa?
—Ettäkö enemmän—tai ettäkö Jumalaa sentähden vähemmän? Juha melkein kivahti.—Vähemmänkö? Voi, hyvä rovasti, en minä sentähden Jumalaa vähemmän,—koommin niinkuin enemmän!
—Enemmänkö?
—No totta kuin että—kun kiitin ja ylistin … että kun semmoisen onnen minulle annoit, niin nuoren ja hempeän minulle iloksi annoit.
—Totta on, että hempeä vaimo on Herran lahja.
—On se … joka oli niin lämmin ja hempeä—kun vain tahtoi.
—Ei olisi pitänyt kuitenkaan sitä katsoa ja siitä semmoisesta iloita.
—Vaan minä kun katsoin ja iloitsin. Enkä häpeä sanoa: nyt on sitäkin semmoinen valtava kaipuu.
—Ei ole siinä kuitenkaan vaimon kunnia.
—Vaan missäs?
—Siveässä mielessä ja muussa taidossa.
—Oli se siveäkin—ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa taitava—tekevä ihminen.—Kyllä rovasti ymmärtää—on itselläänkin nuori—ei pitäisi minua moittia!
Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä, venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan, vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko? Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille, jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään! Väkisin hänet vietiin!
—Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä äitinsä eteen pysähtyen.—Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot, minä—
—Vai ei se mennyt.
—Ei!
—Sehän on hyvä sitten.
—Hyvä se on. Se on hyvä.
—Rovastiko sen sinulle sanoi?
—Rovasti.
Seuraavina päivinä oli Juha tavallista ahkerammassa toimessa. Ajoi pihaladon heiniä täyteen, pilkkoi puita ja hakkasi ison röykkiön navettahavuja. Eräänä aamuna, kun äiti nousi, oli Juha kadonnut, eikä emäntä saanut suksenladusta selkoa, minnepäin hän oli lähtenyt.