VALEHTELIJOITA?
Hanna ja Lyyli olivat hyvin toimessa.
Eilen oli nimittäin heidän serkkunsa Olga käynyt näyttämässä uutta päällystakkiaan ja oli selittänyt, että kun hän oli käynyt kaupungilla äitinsä asialla, niin olivat kaikki ihmiset katsoneet häntä. Varsinkin herrasväki. Hänellä kun oli kevättakki, jota ei ole kuin herrasväen ja muutamien rikkaitten lapsilla! Olga oli mielestään vähän niinkuin herrasväen lapsi ja niin se tuntui hänen serkuistaankin.
He ihastuksella ihmettelivät Olgaa. Olivat menneet portille katsomaan hänen jälkeensä. Olgalla hameen helmat hemsahtelivat niin sievästi!
Voi, voi jos heilläkin olisi kevättakit! Vaan kun ei ollut kuin pitkät nutut, niin että ei hameen helmat näkyneetkään eivätkä päässeet heilumaan.
—Jos Jumala sallisi löytää kadulta seitsemänkymmentäviisi penniä, niin ostettaisiin mekin kevättakit! sanoi Lyyli.
Mutta Hanna selitti, ettei niin vähällä saa, vaan pitäisi olla paljon enemmän kuin markka.
—Jos Jumala sallisi löytää sataviisikymmenen markkaa! toivoi heti Lyyli. Ja sisään mennessä kulki hän kumarassa ja katseli tarkkaan aivan kuin neulaa etsien.
Maata pannessaan illalla hän oli rukoillut, että Jumala pudottaisi sen rahan heidän portaittensa eteen, josta hän sen löytäisi aamulla. Heti herättyään hän oli käynyt katsomassa, oli penkonut multaa ja kaivanut kuoppiakin, ja oli vihassa, kun ei löytänyt. Olihan ennenkin semmoista tapahtunut, että vaikka kuin oli rukoillut, niin ei ollut saanut, vaan ei hänellä ollut mitään haluttanutkaan niin hartaasti kuin kevättakkia. Hän melkein itki.
Mutta päivemmällä, kun äiti oli mennyt johonkin asialleen, että olivat kahden kotona, otti Hanna äidin punaisen röijyn, jota äiti piti kotosalla työssään, ja koetti sitä, eikö se sopisi kevättakiksi. Hän kulki huoneessa ja heilutteli ruumistaan, että hameen helmat hemsahtelivat.
Lyyli ihastui äärettömästi, ja alkoi pahoa kun ei hänellekin ollut röijyä.
Hanna haki vintistä äidin mustan pyhäröijyn ja antoi punaisen Lyylille. Ja sitten koettivat yhdessä kävellä ja olla. Lyylikin osasi heiluttaa hyvästi hameitaan, kun Hanna vähän opetti. Heistä molemmista oli hauska, varsinkin Lyylistä.
—Näitä kaikki luulevat oikeiksi kevättakeiksi, eikö luullakin? kysyi
Hanna.
Lyyli vakuutti. Ja hänestä ne olivatkin aivan oikeat. Hihatkin, jotka olivat niin pitkät, että riippuivat polvissa, kun kädet olivat suorina, ja puolitiestä retkottivat kuin tyhjät pussit, kun koukisti käsiä, olivat Lyylin mielestä vain komeat, ja niin piti aivan oikeissa kevättakeissa olla. Heillä oli paremmat ja kauniimmat kevättakit kuin Olgalla!
Siitä olivat he nyt niin toimessa. Ja he lähtivät kaupungille kävelemään.
Kaikkia ihmisiä he katsoivat, että huomaavatko. Ja kun joku heihin katsoi, niin he olivat hyvillään ja heiluttivat hameitaan vielä enemmän. Kun tuli joku rouva tai herrasneiti vastaan, niin he katsoivat hymyillen heihin. Ja kun sivu mentyä päättelivät, että kyllä ne luulivat meitä rikkaiksi. Talonpoikaisnaisten sivu menivät he sitten arvokkaina, siinä varmassa luulossa, että ovat herrasväkeä!
Muutamalla kadulla he näkivät tätinsä menevän edellään. He kiersivät toista katua vastaan. Lyyli arveli, että saapa nähdä, tunteeko täti! Ja tätiä vastaan tullessa Hanna hymyili, vaan Lyyli oli vakava ja arvokas.
—Mistä te tulette? kysyi täti ihmettelevän näköisenä.
—Äidin asialta! vastata näpsäytti Lyyli, vakuutettuna, että se kuului asiaan, kun Olgakin oli ollut äitinsä asialla.
—Mitä ryysyjä teillä on päällänne!
—Nämä ovat uudet kevättakit! vastasi Lyyli varmasti ja vähän kiukkuisesti, kun täti oli ryysyiksi sanonut. Ja alkoi selittää:
—Me olemme juuri tänä päivänä nämä saaneet. Äiti on vaatteen ostanut Sunilan puodista ja Juustisen Josefiina on nämä tehnyt. Ja Josefiinalla on ollut niin hirveä kiire, kun on kaikille herrasväen lapsille tehty uudet kevättakit. Meille Josefiina teki ennemmin kuin sotakomisariuksen lapsille, kun Josefiina on meidän kummi.
Täti kuunteli niin ihmeissään, ettei tiennyt mitä ajatella. Olisi ihan voinut uskoa kaikki todeksi, jos olisi ollut umpisokea, ettei olisi nähnyt heillä olevan äitinsä röijyt! Ja niin vakavana ja vähintään arastelematta Lyyli valehteli vasten silmiä. Ja vielä Josefiina muka heille ennemmin kuin muille, kun oli heidän kumminsa!
—Eihän Josefiina ole teidän kummi.
—Onhan hän Olgan kummi.
—Mutta ei teidän!
—Niin, mutta Josefiina tykkää miestä aivan kuin olisi meidänkin kummi, selitti Lyyli hämäilemättä.
—Eihän nuo ole kevättakit, äitinne röijythän teillä on!
—Eei, vakuutti Lyyli.—Näissä on vain pitkät hihat, kun se on uutta muotia. Kaikki herrasväki on katsellut näitä, ja muuan rouva kysyi, paljonko nämä ovat maksaneet. Nämä ovat maksaneet satakymmentäviisi markkaa.
Täti olisi nauranut, jos ei olisi tuntunut niin kauhealta, kun tuommoinen pieni tytön nasta koetti valehdella hyvällä halulla siinäkin, missä taito puuttui. Hän ankarasti komensi tytöt menemään kotia ja aikoi itse tulla selittämään äidille heidän rumista kujeistaan.
Hanna ihmetteli Lyylille, että se oli soma tuo täti, kun ei uskonut!
Mutta he eivät välittäneet tädistä eikä hänen käskystään, vaan menivät
Olgan luo näyttämään kevättakkejaan.
Sinne mennessään huomasi Hanna, että Olga—joka oli suurempi heitä—olisi mukava rouva ja he hänen tyttäriään ja mentäisiin johonkin.
Olga heti suostui heidän esitykseensä. Hän haki veljensä olkihatun, johon ommeltiin koreita tilkkuja ja nauhoja, paperikukkia ja mitä oli heidän mielestään sopivia koristuksia. Hannalle ja Lyylille käärittiin huivit hatuiksi. Ja niin he menivät uudestaan kaupungille.
Kaikki ihmiset heitä katsoivat ja hymyilivät heille, josta he olivat mielissään. He päättelivät, mitä kaikkea ihmiset ajattelevat, ja luulevat: ketähän nuo ovat? kukahan se on tuo rouva? jopa on sieviä! kukahan niille on tehnyt uudenmuotoiset kevättakit?…
Niin tyytyväisinä ja niin toimessaa tulivat he takaisin! Olga ei malttanut vielä kotia mennä, vaan tuli ensin serkkujensa luo, kun halutti vielä puhella itsestään, sillä hän mielestään oli erinomaisin heistä, hänellä kun oli oikea kevättakki, niin että hän oli aivan oikea rouva?
Hannan ja Lyylin täti oli jo tullut ennen heitä heidän kotiinsa ja selittänyt siellä äidille ja isällekin, joka nyt oli päivällisellä, minkälaisena hän oli tavannut tytöt kadulla ja miten Lyyli oli valehdellut. Äidistä oli tuntunut ihan uskomattomalle. Ja tätikin vakuutti, että jos hän ei olisi omin korvin kuullut Lyylin itsensä selittävän heidän kevättakeistaan, niin ei voisi uskoa. Täti päätti, ettei muuten ole mahdollista, kuin että Hanna oli valeet istuttanut Lyyliin. Kaikessa tapauksessa oli kauheaa, ja äiti päätti rangaista ankarasti.
Kun tytöt tulivat sisään, oli äidin vaikea säilyttää ankaraa mieltään ja muotoaan. Pyrki sulamaan kaikki nauruun. Hassumpaa maailmassa ei hän ollut vielä nähnyt!
Olga alkoi heti hyvin tosissaan ja kuin jotakin erinomaista asiaa selittää, että he ovat kulkeneet koko kaupungin, ja kaikki ovat luulleet häntä rouvaksi ja Hannaa ja Lyyliä hänen tyttärikseen.
—Johan vain on luultu! arveli täti.—Tuommoisille varistenpeläteille ovat kaikki nauraneet!
Mutta ei kukaan ollut nauranut. Kaikki olivat vain ystävällisesti hymyilleet. Ja Lyyli selitti:
—Muuan rouva ja herra tulivat vastaan, niin nekin kysyivät toisiltaan meistä, että kukahan se on tuo kaunis rouva, jolla on niin sievät tytöt!
Olga jo alkoi kuin vähän epäillä kumppaneitaan, ja rupesi puolustamaan itseään, että hänellä kyllä on oikea kevättakki, Juustisen Joosefiinan tekemä, joka tekee kaikille herrasväen lapsille…
—No mitkä nämä ovat? kysyi äiti Hannalta ja Lyyliltä röijyjä.
Ja aivan kuin puhtainta totta vastasi Lyyli varmasti:
—Uudet kevättakit. Nämä ovat samanlaista vaatetta kuin äidin röijyt, vaan ei nämä ole. Äiti kyllä saa näitä lainata, aina kun tarvitsee…
Äiti oli kuin neuvoton. Mutta isä sanoi hänelle ja tädille, että lapsilla ei ollut valetta, vaan vahva usko.
MARI VARKAISSA
Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä! Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas paahdetuita kahvinpapuja syömään. Se näytti hänelle oikein himoksi käyneen, ja äiti oli häntä siitä kivenkovaan ja rangaistuksen uhalla kieltänyt.
Häneltä oli kielletty kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle, Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enää koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen sirut myllyn suppiloon, niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:
—Äitii! Mari jo ottaa!
Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osoittaa. Siitäkin äkäisellä tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy rippikoulun, niin hän sitten jauhaa eikä anna toisten sirujakaan kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla pistää suuhunsa!
Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.
Jos olisi saanut yhden pavun! Tai yhden ainoan sirun! Sitten ei olisi eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.
Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin, hyvin hauskaa. Hän tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin huumauksissa.
—Mutta jos astia onkin tyhjä!
Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän pöydän luo ja repäisemällä kiskasi kannen auki.
Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui, posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin hän katseli astiaan valikoiden mielessään parhaita.. Oli paljon oikein makeannäköisiä, ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan muuatta tapailemaan, mutta luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta katsomaan, näkyikö äitiä tai Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, otti summassa, kuin olisi ollut hirveä kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut saada kantta kiinni. Se aivan kuin piteli vastaan, ja tuntui, että äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä vyöliinan alla.
Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi juossut kovasti. Hän vahti oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei vähintäkään ääntä kuulunut porstuasta eikä portailta. Hän rauhoittui vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan, juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.
Mutta jos äiti olikin kamarissa tai Sanna ja Jussi! Se oli mahdotonta, mutta häntä pelotti kuitenkin. Yht'äkkiä tuli mieleen, että siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan, mutta oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin kynnyksellä, ja kun hän tuli kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin varmuudeksi.
Kamarissa tuntui mukavampi olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti sängynloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa, jossa kahvipavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta samassa hän muuttui vakavaksi ja kuin jollekin toiselle selittäen supatti hän hyvin hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain… Tämä yksi kerta ei haittaa… Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun ja puraisi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylkäisi hän murut suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.
Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään oli paljon. Miksi ottikin niin paljon? Miksi ei vienyt heti takaisin kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko, siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?
Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti, niin sanoisi hänelle kaikki. Siitä tunsi hän lohdutusta. Mutta kun kolahti ulkona joku, niin hän säikähti niin, että istui kuin jähmistyneenä. Sitten tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa, että äiti on porstuassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita papereitaan, kääräisi kahvipavut siihen, pisti myttyrän uuniin väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa leikkimään.
Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessään kuuntelemaan pörhöllä korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.
Paperi uunin välissä oli ratissut!
Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti ja kyyristyi sohvan nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui, että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.
Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, mutta tuntui kuin kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti, että ovi aukeaa ja siltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äidin tulevaksi heti. Hän tunnustaa äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enää ota eikä tahdo, isonakaan, juodakaan kahvia!…
Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei pelottanut ollenkaan.
—Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.
Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin äiti ottaa kahviastian ja avaa sen.
Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee paperin ratisevan. Kun äiti ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun ei kuitenkaan vasta ota…
Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen. Se yltyi aina, kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti sitä tehnyt, niin sanoi Mari yht'äkkiä mielistellen:
—Minä rupian äiti, ihan aivan kiltiksi?
Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.
—Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.
—Minkä vuoksi? kysyi äiti.—Haluttaako sinua kahvipapuja?
—Ei haluta!—Mari purskahti itkemään.—Kuulettehan, ettei haluta!
—Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.
Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että häntä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin alkoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei häntä haluta. Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa, että hän on ottanut, mutta mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku kuvaili hänelle, miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten ollakaan, niin Mari kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti sanoiksi:
—Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan hän mielessään näki paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä. Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoreen vaaleten.
—Onko tästä otettu? kysyi äiti.
—On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.
—Kuka on ottanut? Sannako?
Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Mutta Sanna, joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä, että pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:
—Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!
Mari oli aivan masennuksissaan. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan rinnalla.
—Jussiko? tutki äiti.
Mari odotti vastausta.
—Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä oli kysymyskään.
Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yht'äkkiä porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:
—Äiti! Tulkaapa tänne!