VEDENNEITO JA AHTI
Virta vieri hiljalleen—virta vieri, kaisla huojui.
Virran toisella rannalla asui vihreä havumetsä, toisen olivat niityt ja pellot itselleen vallanneet. Viimemainittujen keskitse, muutamia kymmeniä syliä rannasta, kulki maantie.
Maantietä astui nuori tyttö—levotonna, epäröiden, tuon tuostakin joelle katsoen.
Tyttö pysähtyi. Joella kajasti tukkilaisten puomi, toisella rannalla valkoisia keksiä. Ja vielä joku—mies, joka loikoi metsänrannassa pää käsivarren varassa.
Tyttö katseli. Mies ei hievahtanut.
Tyttö yhä epäröi, astui askeleen, toisen jo takaisin. Astui vihdoin päättävästi maantieltä niitylle ja hävisi puronojanteeseen, joka kulki sillä kohti suoraan rantaan.
Jälleennäkemisen ilo kamppaili loukatun ylpeyden ja katkeruuden kanssa nuorukaisen rinnassa. Hän olisi tahtonut juosta veden yli, rientää vastaan ja sulkea tytön syliinsä—mitään ajattelematta, mistään välittämättä. Mutta välillä oli jotakin, kylmää ja kirkasta kuin se vesi, joka heidät erotti.
Tyttö saapui rannalle, pysähtyi ja katseli veden yli—hievahtamatta, sanaa sanomatta.
Nuorukainen ei voinut enää itseään pidättää, vaan ponnahti ylös.
»Sinä tulit!» sanoi hän miltei lämpimästi, astuen rantaan.
»Tulin—en minä voinut olla tulematta», vastasi tyttö niin hiljaa, että se tuskin kuului toiselle rannalle.
»Enkä minä sinua ajattelematta…»
Joki katsoi kumpaistakin silmiin: »Kunpa minä nyt olisin jäässä!»
»Etkö sinä voisi mitenkään tulla tänne—hetkiseksi vain?» kysyi tyttö empien.
»Sitä minäkin juuri ajattelin. Mutta me emme voi siellä olla, sillä miehet tulevat heti illalliselta.»
Hän mietti hetkisen.
»Etkö sinä tahtoisi tulla tänne, jos minä noutaisin—täällä on metsä?
Uskaltaisitko tulla kopukalla?»
»Kyllä minä uskallan.»
Nuorukainen otti keksinsä ja irrotti puomista »kopukan»—kaksi kuusennäreillä soutulautaksi yhteenliitettyä tukkia—ja souti ripeästi toiselle rannalle.
»Niinkuin hyvä, kauvan odotettu sisar!» ajatteli nuorukainen, ojentaen tytölle molemmat kätensä ja taluttaen hänet kopukalle. Tyttö tarttui lujasti hänen käsiinsä ja katsoi syvälle silmiin, mutta ei puhunut mitään.
»Nyt sinun täytyy istua tuolle poikkitelalle—et sinä voi seisoa, sillä tämä keikkuu soutaessa.»
Tyttö istui, nuorukainen sousi.
»En minä olisi uskonut, että sinä sellainen ystävä olit!» sanoi nuorukainen, kun he astuivat rannalle.
»Ystävä!» virkkoi tyttö luoden hellän, kiitollisen katseen—että nuorukainen löysi niin oikean nimen sille, joka oli hänet tänne tuonut ja jonka tähden hän oli niin paljo epäilystä ja tuskaa kärsinyt.
Aurinko oli jo mailleen menossa. Kaksi ihmistä saapui hiljaisesti puhellen rantaan.
Siellä he vasta ikäänkuin havahtuivat ja katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Joki oli tyhjä, ranta tyhjä—takaisinpaluuta ei kumpainenkaan ollut ajatellut.
»Mitä nyt?» kysyivät kummankin silmät.
»Etkä sinä voi palata tämänpuoleistakaan rantaa—sen minä kyllä ymmärrän», sanoi vihdoin nuorukainen.
»En, en minä voi kulkea koko Vähän-Kohisevan läpi ja sillan poikki—ja minun pitäisi viedä mennessäni vasikatkin kotiin.»
»Eikä täällä ole missään venettäkään?»
Metsä katsoi neuvotonna, päivännoudot toisella rannalla painautuivat miettimään.
»Minä niin mielelläni teitä auttaisin!» virkkoi joki.
Nuorukaisen silmissä leimahti rohkea välähdys.
»Osaatko uida?» huudahti hän tyttöön kääntyen.
»Uida—?» vastasi tyttö hämmästyneenä. Mutta sitte hänen silmänsä avartuivat ja kirkastuivat:
»Kyllä, kyllä minä osaan!»
»Ja uskallatko uida—minun kanssani, jos minä kuletan vaatteesi yli?» kysyi taasen nuorukainen.
Tyttö värisi ehdotuksen rohkeudesta ja sen salaperäisestä hurmaavaisuudesta.
»Kyllä minä uskallan—sinun kanssasi!» huudahti hän ja he katsoivat toisiaan pitkään.
»Riisuudu sinä tähän!» puheli nuorukainen. »Ja kääri kaikki vaatteesi puseroosi ja vedä sitte hihat solmuun. Minä riisuudun tuolla alempana. Kyllä se hyvin käy!».
Hän riensi nopein askelin alaspäin.
Mutta tyttö karahti punaiseksi ja katseli hämillään, niinkuin olisi luvannut semmoista, jota ei voinutkaan täyttää.
Hän katsahti vihdoin neuvotonna nuorukaiseen. Tämä istui rannalla, poispäin kääntyneenä, ja riisuutui nopeasti.
»Kuinka minä olen lapsellinen!» huudahti tyttö ajatuksissaan ja astui nopeasti rantaan, painautui alas ja alkoi kiireisesti riisuutua.
Vesi solahti—nuorukainen miltei hävisi rantakorteikkoon. Otti saappaansa ja asetti ne, varret kaksinkerroin käännettyinä, niskaansa, kiinnittäen ne toisella saapasremmillä kaulan ympäri. Asetti sitte vaatemyttynsä saappaiden päälle ja kiinnitti sen toisella remmillä leuvan alle.
»Minä olen jo valmis!» huudahti hän olkapäänsä yli, katsellen alaspäin joelle.
Tyttö kietoi kiireisesti vaatteensa puseroon. Valkea ruumis värisi kainoutta ja maltitonta uhkarohkeuden riemua. Vesi solahti, valkea varsi katosi aaltoon, ui ylöspäin ja kätkeysi korteikkoon.
Nuorukainen lähti ylöspäin melomaan, vieno hymy kasvoillaan ja silmät koko ajan rannalla olevaan vaatemyttyyn kiinnitettyinä. Hän tarttui siihen toisella kädellään, sitoi vyöremminsä sen ympärille ja kiinnitti sen omien vaatteittensa päälle leuvan alitse.
Se olikin koko kuorma, kohoten korkealle pään yli.
»Kyllä ne hyvin säilyvät», nuorukainen vakuutti, »kun vaan en hätäile.»
Hän läksi uimaan toista rantaa kohti hitain, voimakkain vedoin.
Tyttö lepäsi liikahtamatta rantakorteikossa, katsellen nuorukaisen uintia.
»Kuinka kummallinen, voimakas ja rohkea hän on!» ajatteli tyttö. »Joki ei estä, vesi ei erota, kaikki taipuu häntä tottelemaan. Sellaisen kanssa ei pelkää mitään!»
»Siellä on hänen vaatteensa!» ajatteli nuorukainen. »Ja minä niitä kuletan. Ja siellä on meidän ystävyytemme, joka alkoi uhmaten, jonka tähden on kuolemaa halveksittu ja rannalla hätäilty, tuskaa ja kärsimystä tunnettu—mielelläin sitä kulettaa!»
Nuorukainen saapui rantaan, irrotti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitte alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
»Sielläkö sinä vielä olet?» huudahti hän toisen rannan ruoikkoon —huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
»Niin», vastasi tyttö. »Minä en muistanutkaan lähteä—minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit.»
»Tulisinkohan minä sinua vastaan—jos se tuntuisi turvallisemmalta…?»
»Kyllä se tuntuisi», tyttö vastasi.
Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on kaksi omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.
Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
»Niinkuin Vedenneito ruoikossa!» huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.
»Ja Ahti aalloissa!» vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.
»Hyvinpä sinä Vedenneito uitkin!» sanoi nuorukainen. He lähtivät rinnakkain toista rantaa kohti.
Vesi solahteli hiljalleen, tytön valkeat hartiat välähtivät tuon tuostakin laineista ja pitkä letti viisti kaarrellen veden pintaa, joka paistoi kuin keltainen kulta ilta-auringon valossa.
»Kuinka kaunista!» huudahti nuorukainen, katsoen tyttöä silmiin. »En minä ole ikänäni mitään näin kaunista nähnyt!»
»En minäkään», vastasi tyttö liikutettuna.
»Emmekä mekään!» hymyilivät puut rannalla.
»Emmekä me!» nyökäyttivät päivännoudot vastakkaisen rannan törmältä.
»Niinkuin uisimme unhotuksen virrassa», jatkoi nuorukainen. »Jossa kaikki entinen katoo, kaikki huono ja katkera huuhtoutuu pois ja me muutumme kappaleiksi sitä samaa luojan luontoa, joka ympärillämme iloitsee.»
»Niin minäkin sen tunnen», tyttö vastasi yhä enemmän liikutettuna.
He saapuivat hiljalleen rantaan.
»Kuinka kapea se olikin!» virkkoi nuorukainen ja erkani kaihoisin mielin omia vaatteitaan etsimään.
Hän pukeutui kiireisesti ja riensi tytön luo.
»Saanko minä puristaa veden sinun letistäsi?» kysyi hän hellästi.
Tyttö vastasi silmillään.—Vesi vieri hopeapisaroina nuorukaisen sormien lomitse.
»Ja nytkö meidän täytyy erota?» sanoi Olavi liikutuksesta vavisten…
»Minä tulen sinua saattamaan tielle saakka.»
Hän loi vielä kerran joelle kaihoisan katseen, ikäänkuin sen ainiaaksi mieleensä painaakseen.
He astuivat sanaa sanomatta ojannetta ylös maantien varteen ja seisahtuivat siihen.
»Voi Jumala», huudahti nuorukainen tarttuen hänen molempiin käsiinsä, »kuinka vaikea minun on sinusta erota!»
»Ja minun vielä vaikeampi», sai tyttö vaivoin sanotuksi.
»Voinko minä ikänä saada sinua mielestäni, sinua ja tätä iltaa?»
Tytön silmät värähtivät, hän painoi kiireisesti päänsä alas.
»Kyllikki!» sanoi nuorukainen epätoivosta väräjävällä äänellä. »Älä kätke minulta silmiäsi!—Kyllikki…?» sanoi hän uudelleen, toivo ja epäilys katseessaan—irrotti hiljaa kätensä ja laski ne kuin kysyen hänen vyötäisilleen.
Tytön vartalo värähti—kädet kohoutuivat nuorukaisen olkapäille ja kietoutuivat hitaasti hänen kaulaansa.
Kuohuva ilonhurmaus valtasi nuorukaisen. Hän sulki tytön tulisesti syliinsä, kohottaen hänet kokonaan maasta—tyttö kietoi käsivartensa yhä lujempaan.
Nuorukainen katseli kuinka tytön silmäin ilme heltyi ja muuttui—häntä miltei pyörrytti ja hän päästi tytön alas.
»Saanko minä…?» kysyivät hänen silmänsä.
»Saat!» vastasivat tytön silmät—huulet yhtyivät———.
Kun hän ne vihdoin irrotti, olivat tytön kasvot niin muuttuneet, että ne olivat aivan kuin toiset—hennolle alahuulelle tirahti pienenpieni veripisara.
Nuorukainen oli pelästyksestä huudahtaa. Mutta sitte hänet valtasi selittämätön huumaus: tuo punainen oli syvimmän ja salaperäisimmän ystävyyden salaperäinen sinetti—hän joi kiihkeällä suutelolla veripisaran ja unohtui siihen suuteloon, toivoen että maailma olisi sinä hetkenä hukkunut.
Eikä hän voinut enää sanaakaan sanoa, eikä tietänyt pitikö hänen olla vai mennä. Kaikki musteni hänen silmissään, ja hän läksi kuin juopunut horjuen, uskaltamatta taakseen katsahtaa.
NUOTIOLLA NEITOKALLION LUONA
Penikulma vuolasta, miltei suoraan vierivää virtaa. Penikulma tasaista, metsäreunaista niittypalstaa sen molemmilla rannoilla.
Se on uljas ja mieltätenhoava näky—mieltätenhoava joka aika. Syksyllä syyssateitten hedelmöittämä virta kuin kuohuva runsaudensarvi, talvella kaupungistapalaajat kilpa-ajosilla sen jäätyneellä pinnalla, keväällä niityille levittäinnyt kymi tempaa maamiehen mietteet faaraoiden maahan, ja kesällä heinäväki sirkkain laulaessa ja heinän tuoksuessa uneksii paratiisista, jossa ihmisen yhä vieläkin on suotu viettää muutamia päiviä vuodessa.
Penikulma virtaa, penikulma niittyä—vain eräässä kohti kaksi niityn vartijaa.
Toinen seisoo aivan virran rannalla, jalat vilpoisessa vedessä, ja katselee eteenpäin kurottuneena haaveillen vastakkaisella rannalla olevaa naapuriaan.—Neitokallioksi sitä haaveilijaa sanotaan.
Se toinen on kylmempi ja ylpeämpi. On väistynyt hiukan rannasta, pitää päätään karskisti pystyssä ja silmäilee pitkien jouhimäntyjen latvain kautta koko lakeutta.—Sitä Välimäeksi mainitaan.
Välimäen rinteessä lekotti punerva nuotio. Nuotion ympärillä viettivät tukkilaiset sydänyön hetkeä—kuka käsivarren varassa loikoen, kellä eväsreppu päänsä alla, ken naapuriinsa nojaten. Kymmeniä sinisiä savupilviä nousi piippunysistä ilmaan.
Punainen nuotio lekotti ja väliin korkeaksi lieskaksi leimahti, punaten mäenrinteessä seisovien mäntyjen kyljet ja leikkien salaperäisenä loimona virran tummalla pinnalla. Miehet äänettä piippujaan imivät.
»Katsokaapas, pojat, tuonne kallionlaelle!» huudahti vihdoin joku joukosta. »Aivan kuin se neiti nytkin siellä istuisi ja katselisi virtaa.»;
Useita päitä kohoutui yhtaikaa.
»Mutta eikös siellä istukkin joku…?»
»Katajapensas se vaan on, joka siellä nyt istuu. Mutta juuri niillä paikoin se kuuluu se neitikin istuneen.»
»Niin, se on semmoinen tarina…?» kysyy joku 'härkämies', joka kulkee vasta ensi kertaansa Nuolijoen varsia.
»Vai tarina—? Oletkos sinä ainoa muukalainen Jerusalemissa?» huudahtaa eräs vanhanpuoleinen mies. »Kyllä se tämä Antti tietää, ettei se mikään tarina ole. Eikä siitä maailman aikoja olekkaan, kun se tapahtui.»
»Täsmälleen neljätoista vuotta», sanoo Antti ja kopauttaa tuhkan piipustaan. »Kyllä minä sen muistan niinkuin eilisen päivän. Jaa-a, kaikkea sitä pitää maailmassa nähdäkkin!»
»Oikeinkos te sen itse näitte?»
»Kyllähän minä sen näin ja näinkin niin, etten ole vieläkään saanut niitä kasvoja silmistäni—enkä taida saadakkaan. Tuossa kalliolla minä sen ensi kertaa näin … ja silloin sen vieressä istui nuori herra.»
Osa miehiä oli noussut istumaan ja lataili uudelleen piippujaan.
»Olikos se sen sulhanen?»
»Sulhanenhan se oli, taikka ainakin sen nimellinen—vaikka en minä sitä silloin tiennyt. Minä vaan lykiskelin tällä rannalla tukkeja ja näin kun ne siinä istuivat rinnakkain. Minäkin istahdin ja panin tupakaksi, ja ajattelin itsekseni että kaiken näköistä, vettä kuin vettä, mitäs se katselemisesta paranee! Vaan jotainhan niidenkin pitää kötistä, mitenkäs ne muuten saisivat aikansa kulumaan.»
»Entäs sitte? Entäs sitte?»
»Mitäs sitte, ne tietysti istuivat aikansa ja menivät. Mutta kun minä sitte seuraavana päivänä lykiskelen tällä samalla kohdalla, niin se neiti taasen istuu tuolla samalla paikalla—mutta herraa ei enää olekkaan…»
Olavi, joka oli siihen saakka maannut kädet pään alla ja katsellut pilviin, kohoaa äkkiä lyngälleen ja katsoo jännittyneesti kertojaan.
»Aika lippari tytökseen, ajattelen minä ja panen taasen tupakaksi. Annas kun viipsii yksinään viisi virstaa kaupungista tänne—olisihan niitä ollut kallioita lähempänäkin! No no, ajattelen minä, mitäs se sinuun kuuluu. Ja sitte se tuli joka päivä—juuri siinä puolenpäivän rinnassa, ja istui ihan samalla paikalla.»
»Mitäs se oikein teki?»
»Ei se mitään tehnyt, istui vaan ja katseli.»
»Taisi Anttia omakseen katsella!» joku nuorukainen ilvahtaa. »Tehän olitte siihen aikaan vielä nuorimies?»
»Paneppas, poika, kuolaimet suuhusi—ei tämä ole mikään pilajuttu!»
Miehet katsahtavat hyväksyen toistensa silmiin. Männyt mäellä ikäänkuin huokasevat vienon tuulenleyhkän väräyttäminä ja kahden rinnakkain kasvavan petäjän yhteenhankautumisen vieno valitus juoksee kuin orava runkoa myöten alas maahan—piiput ailahtavat miesten hampaissa.
»Niin, siinä se istuu, ei puhu eikä laula—mitä lie ajatellut, sen yksin Jumala tietää. Minä sitte eräänä päivänä menen joen yli ja ajattelen lähteä Metsämantilasta voita ostamaan. Tuosta juuri menen ja oikasen tuon kallion vieritse Mantilaa kohti.—Se siellä kallion takana tulee minua vastaan, ja on puettuna ihan mustiin.
»No…?»
»No sitä minäkin ensin hämmästyn—kasvoillakin on musta harso. Mutta voi ihme kuinka kaunis se on, niinkuin herran enkeli ikään! Minä nostan lakkia, ja silloin se nostaa kerran silmänsä ja nyökäyttää päätään. Ja se tekee minuun niin kummallisen vaikutuksen, että minä käännyn ympäri ja jään katselemaan hänen jälkeensä.
»Olikos se nuori?»
»Nuori, nuori—liekkö ollut vielä kahtakymmentä. Ja minä katselen ja katselen, kunnes se katoo puiden sekaan. No nyt minä ymmärrän! ajattelen minä. Siltä on isä kuollut, taikka äiti, siksi se noin mustissa käy ja kulkee täällä suruaan haihduttamassa.—Minä Mantilaa kohti oikasemaan.
»Mutta kun pääsen kallion ohi, niin toinen tukkimies tuolla alempana tältä rannalta kirkasee että 'nyt se vältti!'
Niinkuin kivellä olisi minua rintaan jysäyttänyt.
'Mikä tuli?' huudan minä ja juoksen rantaan.
'Se viskautui kalliolta!' huutaa kumppanini ja juoksee kuin hullu rannalla.
Me juostaan molemmat, mutta mitään ei näy. Ja odotetaan, mutta ei nouse pinnalle. Minä kylään, toverini kaupunkiin.
Pian se saadaankin ylös, jo ensi naarauksella—oli painunut kuin kivi pohjaan ihan siihen paikkaansa. Henki vaan ei enää palaja, ei millään kurilla. Mutta kaunis se oli vielä kuolleenakin, voi voi kuinka kaunis! Meidän täytyi virvotellessa sitä vähän riisuakkin, ja niin oli iho kuin valkoinen silkki, niin että ihan synniltä tuntui edes koskettaa tällaisilla jätkänkourilla.»
Kukaan ei virka hetkiseen mitään.
»Sen surun tähdenkös se itsensä lopetti?» joku vihdoin kysyy.
»Surunpa tähden niinkin—vaan se oli se rakkaus, se rakkaus!»
»Niinkö—? Olikos sen hullusti käynyt?»
»Ei, ei mitään semmoista. Se vaan oli niin kiintynyt poikaan—siihen herraan, jonka kanssa silloin istui—ja poika jätti.»
Miehet istuivat vaiti. Olavin rinta jyskytti niin, että hän pelkäsi syrjäistenkin kuulevan. Silmät räpähtivät tuon tuostakin ja hän tuijotti huulet lujasti yhteenpuristettuina ja syvä ryppy kulmien välissä tuleen.
»Se on sitä herrasväen rakkautta!» hymähti joku.
»Ja tyttöväen erittäinkin», jatkoi toinen teeskennellyn hilpeästi, ikäänkuin yhteistä alakuloisuutta karkottaakseen. »Se on niiden sydän niinkuin niiden taskukellotkin: puistat pikkusen, niin rattaat sekasin!»
»Sano herrastyttöväen rattaat—ei ne talonpojan tytöt sillälailla hupsuile! Talonpojan rakkaus on kuin taalalainen seinäkello. Jos se rupee konstailemaan, niin sano 'top tykkänään' ja pysäytä tunniksi pariksi, ravista sitte hiukan ja ärjäse lujasti että 'no' ja pukkaa käymään, niin käypi vaikka takaperin.»
Se tuntui oikein hyvältä. Jotkut nauroivat ääneen, toiset hiljaa hihittivät.
»Sen sinä oikein sanoit!» tarttui puheeseen muuan lihavahko, isoääninen mies. »Minunkin muijani oli tyttönä pihkaantunut muutamaan maitovellinaamaiseen nulikkaan, ja lujasti olikin. Ei sitä maitovellillä pitkälle potkita, meinasin minä, nostin vellikupin syrjään ja otin tytön. Ja hyvästi on mennyt, ei ole sen koommin sitä vellikuppiaan muistellut.»
Voimakas, vapauttava naurunremahdus joukosta.
»Oman vellinne kehnoutta taidatte nauraa», sanoi muuan vanha mies, kaataa solauttaen väärävarteensa kertyneen piipunöljyn maahan. »Kyllä niitä on talonpoikaiskellojakin, joidenka viisarit eivät siedä näissä asioissa peukaloimista, ja sekä miehiä että naisia, jotka eivät tyydy mihin vellikuppiin tahansa.»
Äänessä värähti sellainen liikutuksensekainen totisuus, että nauru kuoli miesten kasvoilla. Olavi kääntyi hämmästyneenä ja katsoi puhujaa tutkivasti silmiin—joku mies ukon takana teki salaperäisiä viittauksia osottaen häntä sormellaan.
»Tunnen ainakin yhden talonpojan», jatkoi vanha mies, »joka rakasti nuorena tyttöä, jota ei saanut naida. Ei se kyllä sentähden itseään tappanut, vaan kolinat ne kävi hänenkin kohdallaan: möi talonsa, joi rahat, ja on kulkenut kaiken ikänsä kuin Jerusalemin suutari, eikä ole voinut sitä tyttöä koskaan unohtaa.»
Ukko vaikeni.
»Ja taitaa paraillaankin sitä muistella, vaikka on jo vanha mies», sanoi se, joka äsken sormellaan viittoili.
Vanha mies painoi päätään alas ja veti lakkia silmilleen, niin että suuri lippa varjosti kasvot kokonaan—näkyi ainoastaan kuinka harmaasänkinen leuka nytkähteli ja käsien väliin puristettu messinkihelainen väärävarsi tärisi.
Miehet katsahtavat ymmärtävästi toistensa silmiin, kukaan ei jatka keskustelua.
»Eihän se taida olla leikkiä sekään, kukin tuntee vaan oman kohtansa», sanoo lopulta muuan arvokkaan näköinen keski-ikäinen mies.
Männyt kummulla huokasevat ja vieno valitus juoksee taasen oravana runkoa myöten. Aamunsarastus heittää Neitokallion rintaan vaalean häiveen—kaukaa niityltä kuuluu ruisrääkän huuto.
»On jo aika lähteä!» sanoo Olavi ja nousee.
Mutta miehiltä nouseminen unohtuu, he vain kääntyvät päin ja katsovat hämmästyneinä Olaviin: 'mikä sen nyt tuli—sehän puhuu samalla väräjävällä, tukehtuneella äänellä kuin tuo ukko äsken?'
»No pojat!» virkkoo Olavi uudelleen miltei tuimasti, kääntyy nopeasti ja astuu rantaanpäin.
Miehet katsahtavat vielä kerran hänen jälkeensä, sammuttavat nuotion ja rientävät jälessä.