TUOMENKUKKA
»Ei! Elää minä tahdon niinkauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää minä tahdon niinkauvan kun minulla keuhkot ovat!—Mutta tiedätkö, Tuomenkukka, mitä elämä oikein on?»
»Kyllä», vastasi tyttö säkenöivin silmin—»se on rakkautta!»
»Niin, rakkautta se on—mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä ja uskallusta elää, ja se on kohtaloa, joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.»
»Niinkö—? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella, ennenkun sinä sen nyt sanoit?»
»Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä. Ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkasematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten. Ja heti sinä hetkenä me tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa—tulkoon siitä sitte onnea taikka onnettomuutta!»
»Juuri niin minä olen tuntenut, ja tunnen sen nyt yhä selvemmin», sanoi tyttö puristautuen kiihkeästi likemmäksi. »Yksi ainoa hetki sinun sylissäsi on enemmän kuin koko minun entinen elämäni!»
»Ja sinä olet minulle niinkuin kevät ja kuohuva mahla, josta minä päihdyn ja unohdan kaiken entisen. Ja minä tahdon päihtyä ja hukuttaa kaihoisen kesäni ja synkän syksyni ja ilottoman talveni kevään riemuun! Ja minä kiitän kohtaloa, joka sinut minun tielleni toi, sillä ei kukaan ole niinkuin sinä.»
»Eikö kukaan?» sanoi tyttö iloiten ja epäillen. »Kunpa minä voisin olla sellainen!»
»Sinä olet! Sillä jokainen veripisara sinussa on tulta ja rakkautta. Sinun kengänkärkesi kosketus jalkaani on enemmän kuin muiden tulisin syleily, sinun hengityksesi on kuin salainen hyväily ja sinun tuomentuoksusi huumaa minut hulluksi!»
»Älä puhu niin … en minä mitään ole, vaan sinä olet kaikki!—Mutta sano minulle, Olavi, ovatko kaikki ihmiset näin onnellisia kuin me?»
»Eivät.»
»Miksi—? Eivätkö ne osaa?»
»Eivät, sillä ne pelkäävät olla onnellisia. Voi voi, Tuomenkukka, kuinka hulluja ihmiset ovat! He kulkevat katkismus ja virsikirja kädessä silloin, kun nuoruus ja rakkaus heitä odottaa. Ja kun he ovat vanhoja ja heidän suonensa ovat lyijyä täynnä, silloin he katsovat kerjäläisen katsein taakseen hukkaankuluneeseen nuoruuteensa, ja kun he eivät voi sitä enää takaisin saada, niin he pistävät katkismuksen ja virsikirjan meidänkin käteemme.
»Niinkö se onkin…?»
»Niin se on.—Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee! Ja uljas on ihminen, kun hän uskaltaa täysin käsin elämältä osansa ottaa, kun hän pelvotta koskia laskee ja tyrskyjä halkoo, niin että vaahtojen pirskeet kulmilla kimmeltää ja elämän kostea virve hänen kasvojaan kietoo ja kiehtoo!»
»Uskallanko minäkin sillälailla, Olavi? Sano enkö uskallakkin?»
»Uskallat, ja juuri sellaisena sinä niin kaunis ja kiehtoava oletkin.—Kaunis on ihminen, kun hän kokonaan toiselle antautuu, ei mitään kysy eikä vasta-antia odota eikä jälkitiliä ajattele, vaan sieluineen ruumiineen elämän syvässä lähteessä kylpee!»
»Juuri niin!—Ja tiedätkö, Olavi?» sanoi tyttö kiihtyneellä, väräjävällä äänellä.
»Mitä, mitä sitte?»
Mutta tyttö ei saanut enää sanaakaan sanotuksi, vaan hyrskähti itkuun ja upotti polttavat kasvonsa hänen rintaansa, nyyhkyttäen niin että hento ruumis värisi.
»Mitä—? Miksi sinä itket, minun Tuomenkukkani?»
Tyttö yhä nyyhkytti, hento ruumis värisi: »En minä itsekkään tiedä… kun en minä voi antaa sinulle niin paljo kuin minä tahtoisin!»
»Mutta sinähän olet antanut enemmän kuin minä uskalsin toivoakkaan.»
»Vaan en niin paljo kuin tahtoisin! Mikset sinä vaadi minulta enempää? Käske minut kanssasi kuolemaan, niin minä tulen ja syöksyn sinun kanssasi vaikka tuliseen järveen! Tai tukehuta minut tähän paikkaan…»
Niinkuin nuorukainen olisi istunut tulen ääressä ja tuntenut kuinka sen yhä paisuva, onnensäteinä hänen lävitseen kulkeva lämpö olisi äkkiä pistänyt tulisena kipinänä.
»Kuinka sinä nyt tuollalailla puhut?» sanoi hän melkein hätääntyneenä.
»Sehän on aivan järjetöntä!»
»Järjetöntä se onkin, mutta jos sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan! Sano yksi ainoa sana, ja minä jätän kotini ja isäni ja äitini, ja kulen kuin kerjäläinen jälessäsi kylästä kylään.»
»Etkö sinä ihmisiäkään häpeisi?»
»Häpeisi—? Mitä minä ihmisistä, mitä ne rakkaudesta tietävät!»
»Tuomenkukka!» sanoi Olavi kohottaen tytön päätä kuvasta ja katsoen häntä suoraan silmiin. »Olisiko se kaunista?»
»Ei, ei»—tyttö painoi päänsä alas. »Mutta minä tahtoisin tehdä, jotakin, uhrata jotakin sinun tähtesi.»
Hän oli silmänräpäyksen vaiti, mutta sitte hänen silmänsä säkenöivät:
»Olavi, nyt minä jo tiedän, mitä se on! Minä leikkaan paraimmat suortuvat hiuksistani, ja sinun pitää teettää niistä joku muisto—minä tiedän että sellaisia tehdään. Ja sinun, pitää kantaa sitä aina ja muistaa minua silloinkin, kun jo toista rakastat!»
»Voi voi sinua, Tuomenkukka! Minä en tiedä pitääkö minun iloita vai itkeä sinun tuollaisista puheistasi! Mutta sinä puhutkin, noin vain kevätyön hämyssä. Kun päivä valkenee, niin sinä ajattelet toisin.»
»En, en haudassakaan!»
»Ja kuitenkin se on niin lapsellista. Täytyykö sinunkin saada minulta joku näkyvä merkki, voidaksesi muistaa että olet ollut minun kanssani onnellinen?»
»Ei!»
»Onko se sitte minulle välttämätön?»
»Ei, ei, kun sinä kerran niin sanot! Minä olen niin lapsellinen. Anna minulle anteeksi, Olavi, äläkä ole enää surullinen—en minä muuta pyydä kuin saada vaan sinua rakastaa.»
»Ja minä sinua—ilman kysymättä, ajattelematta!»
»Niin, niin. Ja muistaa koko ikäni sitä onnea, minkä minä olen sinulta saanut, ja säilyttää sitä pyhänä salaisuutena vielä kuollessakin, ja siunata sinua…»
Mutta sitte hän kohosi kuin säihkyvä raketti kyynärpäänsä varaan:
»Kuuleppas, Olavi! Sano minulle yksi asia. Tiedätkö sinä, onko kukaan koskaan kuollut onnesta?»
»En, en minä ole koskaan semmoista kuullut. Miksi sinä…?»
»Vaan jos on oikein onnellinen?»
»En minä sittenkään luule.»
»Mutta kun surustakin kuuluu kuolevan—ja jos oikein tahtoo?»
Riemun, hellyyden ja liikutuksen huumaus tempasi Olavin.
»Tuomenkukka!» sanoi hän puristaen tytön rajuun syleilyyn. »Ei kukaan ole niinkuin sinä!—Ja jos se olisi mahdollista, niin en minäkään muuta tahtoisi.»
»Tahtoisitko sinäkin—minun kanssani…?»
»Tahtoisin … tukehtua sinun tuoksuusi, sinun hiustesi kuumaan hyväilyyn!—Ja se olisikin parempi sekä minulle että muille…»
SISAR-MAIJU
Kaiho oli astunut hänen sieluunsa ja hän puheli iltahämärälle, joka kurkisti hänen ikkunastaan sisään ja katseli tarkkaavasti hänen kalvakoihin kasvoihinsa.
»Minullakin kuuluu olleen sisar—Sisar-Maiju», puheli hän haaveillen.
»Niinhän sinulla oli, ja reipas tyttö olikin!» virkahti iltahämy. »Kyllä minä sen hyvin tunsin.»
»Minä itse en muista niistä ajoista mitään, mutta äiti on kertonut hänestä niin kaunista—niinkuin senkin, sen sairausjutun…»
»Vai on äitisi kertonut? Sen saattoi arvata.»
»Minä kuulun pienenä sairastaneeni ja olleeni jo aivan viimeisilläni. Äiti ja tädit itkivät, mutta lohduttelivat itseään sillä että Olavista tulee enkeli, joka saapi ruunun päähänsä ja palmut käsiinsä. Ja Maiju-sisartani he lohduttelivat, että minä enkeliksi tultuani istun hänen vuoteensa ääressä pahoja unia torjumassa, valkeat siivet hänen suojakseen levitettyinä.»
»Ja jos niin olisi käynyt, niin paljoa parempi olisi ollutkin», sanoi iltahämy vakavasti.
»Mutta tyttö, se minun siskoni, ratkesi itkuun ja huusi nyyhkytysten välistä ettei minusta saa tulla enkeliä, vaan suuri mies—vielä suurempi kuin isä, suuri ja vahva. Ja heittäytyi kaulaani ja sanoi ettei kukaan saa viedä Olavia, ei vaikka!»
»Oikein sinulle on kerrottu », nyökäytti hämärä, »juuri niin se teki. Ja äitisi ja muut hätäilivät, että tuosta tytöstä se ristin heitti—eihän se poikaparka saa edes rauhassa kuollakkaan!»
»Mutta tyttö, se minun sisareni, koetti minua hyvitellä omine keinoineen: milloin leuvan alta kutkutteli, milloin mitenkin silmillään ilvehti. Ja minä olin ruvennut hymyilemään, vaikka olinkin kovin sairas, ja sisareni siitä ilakoimaan, että nyt Olavi paranee ja Olavista tulee suuri ja vahva mies. Ja sitten minä olin alkanut yhä enemmän hymyillä, ja elämä alkoi jälleen hymyillä minulle—ja minusta tuli vähitellen terve poika.»
»Niinhän sinusta tuli. Ja sisaresi tahtoi sinua yksin hoitaa, ei sallinut muiden sattuvankaan—sellainen se oli sinun Maiju-siskosi!»
»Vaan sitte Maiju kääntyi itse vuoteen omaksi. Ja vaikka oli kovin heikko, niin ei tahtonut päästää minua hetkeksikään silmistään, vaan minun piti istua vuoteella hänen vieressään. Ja minä vain hymyilin ja naureskelin, en ymmärtänyt että ainoa sisareni oli menoteillään—olinpa väliin tarttunut leikiten hänen laihaan poskeensa, tai vetänyt häntä korvalehdestä tai tukasta…»
»Niin sinä olet aina tehnyt, kaikille tytöille—ja hymyillyt!»
»Silloin muut ottivat minut pois hänen vierestään—kun minä semmoinen peto olin…»
»Aivan niin—kunpa olisi myöhemminkin tehty samoin!»
»Vaan Maijupa tarttui minun käteeni, eikä päästänytkään. Ja minun piti istua hänen kuolinhetkenäänkin hänen vieressään, ja vielä viimeisiksi sanoikseen hän oli hokenut että Olavista tulee suuri ja vahva mies.»
Nuori mies vaipui mietteisiinsä———.
»Ja nyt sinä jo olet suuri ja vahva…?» sanoi iltahämy, ikäänkuin viekotellakseen häntä jatkamaan.
»Niin, miksei minun sisareni saanut elää? Kunpa hän nyt olisi elävien mailla!»
»Kuka tietää—ehkä se oli hänelle parempi, että asia on niinkuin se nyt on.»
»Jos hän eläisi, niin hän olisi nyt paraassa ijässä. Ja hän olisi minun luonani, ja me asuisimme kahden, emmekä muista välittäisikään. Meillä olisi oma talous, ja hän olisi minulle sisar ja toveri—ja kaikki! Minä näen aivan selvästi minkä näköinenkin hän olisi. Hän olisi pitkä ja solakka, ja hänellä olisi vaaleat hiukset, vaaleat kuin kotipuolemme pellava, ja suortuvat valuisivat vapaina hartioilla. Ja hän kantaisi päätään koholla—ei hän ylpeä olisi, mutta komea, uljas. Ja silmät, niissä olisi tulta ja veitikkamaisuutta! Ne olisivat syvät, semmoiset, joissa kuvastuu outo, pohjaton maailma ja joiden edessä ei voi hiuskarvankaan vertaa vilpistellä. Aivan kuin äidillä, paitsi että niissä olisi paljo, hyvin paljo nuoruuden tulta—melkein kuin Kylli…»
»Vai niin», nauroi iltahämy, »vai sennäköinen se sinun sisaresi nyt olisi!—Entäs sitte?»
»Ja hänen luonteensa—se olisi kummallinen! Vallaton, miltei yltiömäinen, joskus semmoinen, josta vanhat sanoisivat ettei se sovi kunnon pojallekaan, saati tytölle. Mutta hänelle se sopisi… Näin talvella, iltahämärissä, hän tulisi hiihtelemästä ja tormaltaisi sisään että ovet räikäisivät. Sitte hän kiepsahtaisi polvelleni, heittäisi kylmää hohkavat kätensä olkapäilleni ja kurkistaisi veitikkamaisesti silmiini:
'No hyvänen aika, veli! Mitä sinä taasen paastoat?'
Mieleni kävisi jo lauhemmaksi—vakavasti kuitenkin vastaisin:
'Voi kuinka sinua vielä lapsettaa, Maiju-kulta, kovin olet poikamainen!
Pidät semmoista jyryä ja nuo kätesikin niin kylmää hohkavat…'
'Sinä se vasta jöröjukka olet! Istua murjotat täällä kuin mikähän munkki. Toista se on laskea tuolla ulkona rinteitä, että lumi tupruaa—ja tämä se on raitista..!'
Niin pakisten hän painaltaa kylmät kätensä poskilleni, että sydämeni aivan säpsähtää, ja katsoo minua veitikkamaisesti silmiin. Vaan silloin minun huono tuuleni onkin jo poissa ja minä en voi olla nauramatta tuolle tyttöhupakolle: 'Sinä se olet…'
Nuori mies vaikeni, hymy kasvoillaan—ikäänkuin painaakseen tämän hilpeän hiihtäjäsisarensa kuvan häviämättömästi mieleensä.
»Niin että hän on etupäässä sinun hupiasi varten—hän, niinkuin kaikki muutkin?» kysyi hämärä tiukoin katsein.
Hymy pakeni nuoren miehen kasvoilta.
»Ja se siskosi yhä vain istuu polvellasi ja veitikka hymyilee silmässä…?»
»Ei, ei … se jo veitikka katosi ja hymy kuoli. Nyt hän katsoo minua noilla syvillä silmillä, joiden edessä ei voi rahtuakaan vilpistellä: 'Olavi, sinusta kerrotaan…'
'Mitä minusta kerrotaan—?'
Hän iskee silmänsä yhä syvempään minun silmiini:
'Sinusta kerrotaan … huonoa, veljeni. Sanotaan että sinä leikit tyttöjen sydämillä—onko se totta?'
Minä en voi kestää hänen katsettaan, vaan painan pääni alas.
'Ajatteleppas, Olavi: minäkin olen tyttö!'
Se menee kuin piikki minun olemukseni läpi.
'Voi sisarkulta, jos sinä tietäisit kuinka se asia on ja kuinka paljo minä olen itsekkin sentähden kärsinyt! En minä heidän kanssaan leikkiä tahdo, vaan ainoastaan olla niinkuin veli ja sisar—niinkuin me nyt olemme.'
'Niinkuin veli ja sisar…?' sanoo hän ja katsoo minua suurin, ihmettelevin silmin. 'Kun et sinä voi olla heidän kanssaan niinkuin veli—pitäisihän sinun se itsekkin tietää!'
'Kyllä minä joskus voinkin.'
'Mutta et koskaan täydellisesti! Ja he vielä vähemmin kuin sisaria—etkö sinä vielä sitä vertaa näitä asioita tunne?'
'En!'
'Kyllähän sinun pitäisi tuntea… Usko sitte minua! Kyllä kait sitä voi olla sisar kenen kanssa voi, en minä sitä tahdo kieltää, mutta ei koskaan sinunlaisesi kanssa. Ja sitte nuo sinun mustat silmäsi—minä olen niitä aina pelännyt. Ne vetävät, ja vetävät onnettomuuteen.'
'Voi voi, sisar rakas, kuinka paljo sinä mahdatkaan minua halveksia!' sanon minä ja kätken pääni hänen helmaansa, niinkuin ennen lapsena äidin helmaan.
'En minä sinua halveksi, vaan minä säälin sinua. Enkä minä voi olla nytkään sinua rakastamatta, sillä minä tiedän että sinun sydämesi on puhdas ja kaunis, mutta sinä olet heikko—niin kovin heikko.' Ja hän silittää viihdytellen minun kuumaa otsaani, niinkuin äiti ennen. 'Niin, sellainen minä olen, heikko minä olen, mutta minä lupaan…'
'Älä mitään lupaa!' keskeyttää hän miltei ankarasti ja nostaa varottaen sormensa. 'Sinä olet niin monesti itkien luvannut, ja kuitenkin aina kompastunut. Älä lupaa, vaan koeta toteuttaa!'
'Minä koetan … sinä minun oma, ainoa sisareni!' Ja minä tempaan hänen molemmat kätensä ja suutelen niitä kiitollisena kerta kerran perästä———»
»Vai on teillä sellaisiakin keskusteluja?» sanoi iltahämy.—
»Nyt minäkin jo alan toivoa, että sisaresi eläisi. Ja kunpa hän edes tuollalailla puhelisi useammin sinun kanssasi, niin ehkä sinä olisit aivan toinen mies.»
Nuori mies istui taasen mietteisiinsä vaipuneena.
»Mutta sitte hän kapsahtaa ylös ja sytyttää lampun, sillä ilta on sillävälin pimennyt. Ja hän tulee luokseni, panee kätensä olkapäilleni ja katsoo silmiini: 'Enkö saa sinua auttaa—kyllä minä ne sinun mittauslistasi osaan kirjottaa?'
Minä en virka mitään, katson vaan noihin hänen syviin, loistaviin silmiinsä: Kiitoksia, sinä ymmärrät minua—mutta sinähän oletkin Sisar-Maiju!
Hän istuu pöydän ääreen, ja minä katselen kuinka kevyesti hänen pieni kätensä liitää paperilla. Minä alan selvitellä ylösottokirjojani, ja niin vierähtää hetki toisensa perään.
Mutta sitte hän keskeyttää äkkiä kirjottamisen ja alkaa lörpötellä että sinä se vasta suuri tukkipäällikkö olet, kun sinulla on oma konttori ja oma sihteerikin. Ei kukaan ole päässyt niin nuorena tukkipäälliköksi, eikä kukaan ole niin komea tukkipäällikkö kuin sinä, jolla on oma konttori ja tällainen konttorisihteerikin pöydän ääressä.
Minun täytyy pakostakin nauraa:
'Eikä missään ole niin herttaista tyttöä kuin sinä, Sisar-Maiju!'
Sitte hän taas käy vakavaksi ja katsoo minuun niin kummallisesti, etten minä ymmärrä mitä hän tarkottaa.
'Mutta kuinka kauvan sinä oikein aijot tätä kulkurinelämää jatkaa—sitä on nyt kestänyt jo kolme vuotta?'
'Onko sitä jo niin kauvan…?' sanon minä hämmästyneenä. 'Kyllä kai sitä kestää…'
'Jos minä olisin sinun sijallasi, niin minä lopettaisin sen kerta kaikkiaan tähän. Ja me menisimme kotiin, ja ottaisimme Koskelan haltuumme ja päästäisimme vanhukset rauhaan—kyllä he ovat jo aikansa raataneet.'
Minä katson hänen silmiinsä kuin kysymysmerkki.
'Isäkö—? Ole huoletta, hän on jo aikoja sitte leppynyt. Ja sekä hän että äiti odottavat vain koska sinä tulet, sillä Heikki-veli on kuitenkin liian pehmeä isännäksi.'
'Luuletko sinä niin—?' kysyn minä ihastuneena ja hämmästyneenä.
'Enkä vain luule, vaan minä tiedän sen aivan varmaan! Ja tiedätkö, millainen puuha meitä siellä odottaa? Sinä kylvät peltoihin kylvöheinää ja rakennat uuden navetan, ja karja lisätään kolmenkertaiseksi … juuri niin! Ja mitäs sinä Isostasuosta ajattelet—koskas sinä sen aijot kuivata ja raivata?'
'Isosuo! Kuinka sinä minun ajatukseni arvaat?'
'Miksen minä arvaisi—olenhan minä Sisar-Maiju! Se on kyllä suuri yritys, isä ei ole koskaan uskaltanut käydä siihen käsiksi—mutta sinähän oletkin suurempi kuin isä, suuri ja vahva…!'
'Sisar Maiju!' huudahdan minä riemun huumaamana. 'Nyt minun täytyy saada sinua suudella—ei sinun vertaistasi ole koko maailmassa!'
… Ja me palaamme kotiin jo seuraavalla viikolla. Kaikki käy niinkuin sinä silloin suunnittelit. Karja karttuu ja pellot laajenevat, suossa heilimöi tuoksuava apilas ja Koskelan maine vyöryy yhä loitommalle. Ja me olemme niin onnellisia … sinä emäntänä ja minä isäntänä. Ja me itse käymme vähitellen vanhoiksi ja harmaahapsisiksi, mutta meidän lapsemme—oh, mitä minä nyt hourailenkaan!»
»Sitä sinun kauniinta hourettasi, josta minä toivoisin pian toden tulevan!» hymyili iltahämy, räväyttäen sysimustat silmänsä selko selälleen. »Mutta sytytä jo lamppusi—täällähän on pilkkopimeä!»