IHALEMPI

Noin ne lauloivat jumalat,
juorottivat jouhiparrat
rannalla Aluen järven,
Tuurin uudessa tuvassa:
"Autuas elämän arpa,
kun on onni ottamassa,
taito kättä käyttämässä.
Ei elot eläen puutu,
taarit tarjoten vähene."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
oisi kyllin kystä meillä,
yksi on suru sydämen:
Tuoni ankara tulevi,
Kuolo kaikki korjannevi."

Senp' on sai sanoneheksi,
kuului tiuvut talvitieltä,
kulkuset kujan periltä;
kuunteli isäntä itse,
vaikenivat valta-luojat.
Tungeikse tupahan vieras
hyyssä turkki, jäässä parta,
kulmakarvat kuuralliset;
pimeni tuvassa tuohus,
Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton:
"Kun ei kuulu tervehdystä,
itse tervehdin tuloni,"

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi jäätyvän verensä,
sydämensä seisahtavan
tuskasta sanattomasta;
toki lausui laatuisasti:
"Istunet ilon tekohon,
tuoppi oltta tarjotahan."

Virkahti viluinen vieras:
"Tullut en ilon tekohon,
otan itse olvituopin."

Astui luokse arvollisten,
kannun vaahtisen kumosi,
lausui tuolla lausehella:

"Ei kysytä kuulumia,
kysyn itse kuulumani:
tie on tehty miehen mennä,
reki sankarin samota."

Lysmyi polvet ponnettoman,
syöksyi jalkoihin jumalten,
huuti suulla surkealla:
"En jaksa erota vielä
kodistani, konnustani,
luota vaimoni valion.
Pyydän yhden päivän armon,
yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili:
"Ei miestä väkisin viedä,
saati veikkoa jumalten:
On aika odotellani."

Astui jo tuvasta Tuoni,
painoi kiinni pirtin uksen;
hengähti isäntä itse,
hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi päihtyvän verensä,
sydämensä suurentuvan
riemusta remahtavasta;
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
pöydät pantuna parasta,
yks on riemu miehen riemu:
tulla Tuonelta takaisin,
nähdä Kalman karkkoavan."

Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
täyttyi, tyhjeni samassa.—
Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa,
kuuli pakkasen kurikan,
ulos katsoi akkunasta:
oli orhi uksen eessä,
hepo vartoi valjastettu,
mies rehevä reen perässä,
korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet,
päivä talvinen sarasti.
Muisti eilistä iloa,
sanan lausui leikillänsä:
"Talo työlle, vieras tielle.
Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski.
Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
jo nousi ylistupahan,
missä nukkui nuorikkonsa;
lausui päästä portahien:
"On aika herätä, armas,
kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi oudoksi olonsa,
verensä väriseväksi;
päätyi pirttihin takaisin,
luokse lieden luontelihe;
kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta:
hepo seisoi niinkuin seinä,
mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta,
hyrähti hymyhyn huuli:
"Hyv' on olla onnen myyrä,
kuoma julkisten jumalten."
Haukotteli haikeasti,
tuosta lautsalle laseikse,
päätti päivän nukkuvansa;
käänti päätä, siirti kättä,
koetti kumpaakin sivua,
ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri,
sanan kirkkahan kirosi:
"Ei tästä pidot parane,
ellei vierahat vähene."

Sanoi kylmä kyytimiesi:
"Niinpä tielle työntelemme."

Tunsi Tuuri vierahansa,
sydän rinnassa sävähti.
"Sain ma vuoden armon aian."

Hyyrrepartainen hymähti:
"Liet saanut satakin vuotta,
etkö jo erota jaksa!"

Ei muista elänehensä
Tuuri eilistä enemmän
"Oli mulla poika pieni."

Haastoi Tuoni hallavainen.
"On jo kuollut, kuopattukin,
miespolven Manalla maannut."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
jo tunsi jumalten lahjat,
lausui, synkästi saneli:
"Älköhöt sinä ikänä,
älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill' on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
jumalaisten juomingeissa."

Istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
jäälle järvien hävisi.

"Urhot urhoja sanovi,
naiset naisten nauruloita,
sulhaiset sydänsuruja,
neiet neitihuoliansa.
Mitä sanon ma mies poloinen?
Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
Kotkako korean koppoi?
Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
koska koppoi neien nuoren
Simo Hurtta, huono miesi,
itketti ihalat silmät
hukan-hurja-silmillänsä,
puikutti punaiset posket
karhun-karva-poskillansa,
sorteli soreat hapset
kotkan-kouru-kynsillänsä,
riudutti ripeät rinnat
kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ei oo minussa miestä,
nuolen viejeä vaolle,
kirvehen kohottajata,
sotakeihon kelvollista;
ikä sorti kuulun kunnon,
vaivat voimani vähenti,
murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ei miestä Karjalassa,
koko suuressa suvussa,
joka kostaisi korean,
kaataisi katalan urhon,
nuolella tai terällä
taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät tahtoi?
Merikö nieli meidän miehet?
Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi,
suren huolta suurempata,
kun ovat elossa urhot,
tupa täynnä miekkamiestä,
lautsat täällä täyttä miestä,
kynnykset kypärällistä,
polvellista portahatkin;
ei kohoa koston keihäs,
satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu,
Ilomantsi mailta poissa,
pimeät on pirtit meillä,
pimeämmät miesten mielet,
kun ei kuuhutta kujilla,
päivänpaistetta pihoilla;
kaikki kynnykset kysyvät
kukallista kulkijaansa,
kaikki lautsat laulelevat
heinällistä heilujaansa,
itkevät ahot ihanat
kesällistä keikkujaansa…"

Vieri virsi vanhan Mantsin
pirtissä helisevässä,
itku voitti miehen mielen,
painui pää varahan polven;
itki poiat, itki piiat,
itki sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;
helkähtivät miesten miekat,
vainovalkeat välähti.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"Hoi miehet, ylös urohot,
satanut on uutta lunta,
läkkäme Lapin kylihin,
Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät,
veristivät uutta lunta,
miehet miekoin surmasivat,
naurattivat naiset kaikki;
Lappi laajalti savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen,
lauloi orja lapsellensa:
"Heleä emosi heimo,
heleämpi nurmen heimo;
suku suuri tuntureilla,
suku suurempi Manalla;
eivät pistä Pirkan piikit,
yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä:
"Lyhyestä virsi kaunis!"

Miekan seinältä sivalti,
tappoi naisen nauramansa.—
Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni,
urhot tuota tuumimahan.
"Oisko orjasta apua
retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa,
päivä suuren järven päitä,
toinen hallaista rämettä,
kolmas vuorta korkeata;
oli outo orjan mieli,
sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle;
tulet tuikki laaksoloista,
valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"En usko penihin orjan,
sen on silmässä välähdys
revontulta tuikeampi;
paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset,
pulkat täynnä turkiksia,
vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki:
"Tais jäädä jälelle poika,
kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa
heimon sulhot.

Heinäkenkä
nukkui puuhun kytkettynä
hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virran-suilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi,
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa,
yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli:
"Luoja kaitse maammon maita!"

Jousen jäntehet helähti,
suhahtivat sulkanuolet,
kuoleman kantele kajahti
polven päällä kaikkivallan.

Kimmo vuorta viertävätä
hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
yksin yössä lauleleepi:

"Tytär oli minulla nuori
niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kun hänet tapaan ma kerran,
silloin korpi kauhistuvi."

Kimmo vuorta viertävätä,
hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin laella
Hiiden immet hyppelevät,
kilvaten lumikiteinä,
hapset tuulessa hajalla;
susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,
huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

"On tulossa tuisku-ilma",
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee, suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen
äänen vaisun vaikeroivan:
"Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Petralla ajelin, petra
katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
pelastuin vähissä hengin.
Nyt en tiedä tietä enkä
paikkaa pakkasen käsistä."

Tuntee miehen muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin,
täss' on miesi, tuossa pulkka,
tänne petran jäljet toivat;
kohoo jo verinen veitsi,
käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta
aina miestä matkalaista!

"Kohoahan suksilleni",
virkkaa, "vien sinut kylähän.
Kylässä on lämmin kylpy."

Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla hapsin
kera vinkuvan vihurin:
"Voi, urosta voimatonta!
Kovin kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla
kostajansa kantapäillä."

Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; virkkaa
Kimmo: "Vaihduhan edelle,
somemp' on samotakseni."

Vaihtuvi edelle toinen,—
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka vuoren vinkalosta;
käärivät hivuksihinsa
miehen, jok' on murhan tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu.—
Aamulla auringon kimallus.

Kaleva kuuluisa kuningas
käkesi kosihin käydä
Vuoren mointa morsianta.
Hiiden neiti hiilihapsi
kutoi verkon kutristansa,
silmän-iskuista yliset,
luomen-laskuista aliset,
pani paulat poikki tiestä,
urhon vangitsi valion.

Valitteli valtakunta:
"Kauan on Kaleva poissa."
Etsitähän, kaivatahan.—
Tuop' on kiekui kirkon kukko:
"Kauan on Kaleva maannut
Hiiden vuoren vuotehella,
verkoissa veren väkevän;
pääse ei sieltä päästämättä."

Pyhä Pietari käveli
Herran Kiesuksen keralla,
kukon kuuli kiekuvaksi,
sanoi Herralle hyvälle:
"Viikon on Kaleva vierryt,
auta miestä mielipuolta."

Kolahutti sauvallansa
Herra Hiiden kalliota,
heräsi kuuluisa kuningas.
"Kuulinko. kotimäeltä
karjankellon kaikuvaksi?"

Vuoren viekas noin saneli:
"Kuulit taattoni kujilta
hirnuvaksi Hiiden orhin."

Kolahutti toisen kerran
Herra Hiiden kalliota,
kysyi kuuluisa kuningas:
"Kuulinko luostarin aholta
aamukellon kaikuvaksi?"

Nimesi Metelin neiti:
"Kuulit maammoni pihoilta
haukkuvaksi Hiiden hallin."

Kolahutti kolmannesti
Herra Hiiden kalliota,
nousi kuuluisa kuningas,
sanoi: "Jää hyvästi, neiti,
kuulen mailta, kukkuloilta
kaikuvaksi Herran kellon."

Sanoi hälle Herra Kiesus:
"Milläpä syntisi sovitat?"

Pannahinen mies pakisi:
"Matkannen pyhälle maalle,
joella Joortanin peseime."

Kaleva kuuluisa kuningas
otti ristin rintahansa,
matkasi pyhälle maalle,
pyhän virran pyörtehille;
orhit kuopi, maa tömisi,
töyhdöt heilui, kuu sädehti.