SININEN RISTI

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa
eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
"Äsken sie sitä katunet,
kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä
kilahutti kilpehensä,
karahutti kankahalle;
näki tuhkana tupansa,
lausui hirsihiilokselta:
"Tupa uusi tehtänehe,
tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi keskikäytävälle,
keskiristiltä kirosi:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei ole porossa polvin,
surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi,
sai sanat kivinen Kiesus:
"Äsken oot porossa polvin,
kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä
murti ruoskan mursunluisen,
karahutti kankahalle;
näki vaimon valkeana,
lausui luota lautsallisen:
"Vaimo toinen tuotanehe,
vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin alttarille,
herjasi veralta Herran:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei murehi mennehiä,
riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi,
kuva haastoi kirjokulta:
"Äsken sie sitä murehit,
kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä
iski peitsen permantohon,
karahutti kankahalle;
näki pojan mielipuolen,
vyöltä tapparan tapasi,
isä poikansa omansa
löi tasaksi tanterehen.
Huuti suulla huikealla:
"Poika toinen tehtänehe
poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei anele armahdusta,
itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti:
"Äsken sie sitä anelet,
kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä
tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
virkkoi vielä vierressänsä:
"Ennen kirkko kaatunevi
kuin kinnas kivestä irki!
Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!
Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,
joka ei kuololle kumarra,
ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän.—
Vielä on kivessä kinnas.

Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle,
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi,
surmasivat suuren kansan.
Yks on pirtti polttamatta,
se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta.—
Palasi paennehetkin
yksi sieltä, toinen täältä,
kurkistellen, kuuristellen,
puita, pensaita pälyen
ruumiille veristetyille,
raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella.
katselevi, kuuntelevi.
"Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia,
löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella
kalpeana, kelmeänä.
"Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä,
liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla
itkeä vetistelevi.
"Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista,
löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä,
elkes ukset, sulki salvat,
istui pankkonsa perälle.
"Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin,
syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske,
sisiliskona sihisi,
viikon vierren kyynä kulki,
kuun mennen karhuna mörisi:
"Yks oli pirtti polttamatta,
miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen
se sanan sanovi julki:
"Näytti tien viholliselle,
neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti:
"Sen varsin valehtelitkin!
Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti:
"On ollut näkijät vankat,
tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö,
hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;
otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran:
"Vaimo, anna anteheksi,
kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiinni pirtin uksen.—
Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,
pihalta veräjän suulle,
veräjältä kaivotielle;
kaivotieltä korpitielle;
silmässänsä yö ikuinen,
mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän.—
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen,
elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,
metsän korpehen katosi.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa,
meni messuhun kesällä,
pisti piiat pilkkojansa:
"Tuossa Tyhjätär tulevi
vailla kirkkovaattehia."

Tuli itkien kotihin.—
Yksin yöhyet kutovi,
ometassa ompelevi,
joka neulan pistämältä
suli pistos sydänalasta;
sai hamonen valmihiksi,
meni Herran huonehesen.

Kyseli kyläinen kansa:
"Kuka Tuhkimo tulevi
vailla Herran helmilöitä?"

Tuli itkien kotihin.—
Kesän helmiä keräsi
karjan kaahlamo-sijoilta,
joka helmeltä hyvältä
kuivui kyynel poskipäältä;
päärlyt rihmahan pujotti,
meni Herran huonehesen.

Seisoi sulhot tien ohessa
kullakin kädessä kukka,
kukin kultansa varalta;
minkä otti neiti nuori,
se oli kiltti kirkkotielle,
mitä katseli kädessä,
se oli kaunis karkeloihin,
minkä piilotti povelle,
se oli kaupattu kananen.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
kulki Herran huonehesen
ilman kukkaa.—

Impi rukka
istui itkien aholla.

Kulki Luoja karjatietä
muodossa maallisen urohon.
"Mitä itket impi sukka?"

"Tuota vaivainen valitan,
kun olen tyhjä Tyyrin tytti,
vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

"Kuinkapa minä kisahan,
kun ei mulla kumppalia."

Kukan antoi armo-Luoja:
"Sulho on sinulla suuri."

Karkeli kyläinen kansa
kummulla välillä vetten,
auringon alimenossa;
siellä Tyyrin tyhjä tytti
suuren sulhonsa keralla.

Riensi riemuiten kotihin.—
Kukan kätki lippahasen,
pani alle päänalaisen,
kun heräsi, avasi arkun:
oli kukka kultalehti.

Tuosta tunsi suuren sulhon,
jonk' oli kanssa karkeloinut
kummulla välillä vetten;
eikä itkenyt enempi.

Kiesus Karjalan jumala
tuo oli karjan kaitsijana
ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä
pani konttihin evästä,
viisi leivän viipaletta,
kuusi suolaista kaloa,
leivät harmaassa homeessa,
kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus:
"Miksi tuot minulle näitä?"

Lausui kaunis Kultaruusu:
"Eväät on emon panemat,
itkut immen vierittämät."

Kysyi Karjalan jumala:
"Mitä itket, miesten lempi?"

Puikutti punainen Ruusu:
"Osoa inehmon itken,
koko kohtalon kovuutta."

Mursi Luoja leivänkyrsän,
pani palasen kannikalle.
"Siis kera pitoihin käyös!"

Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
toki kuuli käskijätä,
söi palan hyvillä mielin,
toisen miellä mielemmällä,
palat on parhainta nisua,
kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä Jumala:
"Niin on laatu Luojan leivän.
Min osoa inehmon itkit,
sen mehustit särvintäsi,
minkä kohtalon kovuutta,
sen sulostit suupaloja,
alla taivahan sinisen,
armo-luojan atrialla."

Juoksi, joutui kohin kotia,
ei ikinä isonnut Ruusu.

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."

Veljet huhdalta palasi
pimetessä talvipäivän;
paha hongasta pakisi:
"Verevä Oterman onni,
kapea Katerman nainen,
hyv' on syödä Hiiden linnun
naisen nuoren rintapäitä."

Katerma karahkan otti,
heitti Lemmon lentiäistä.
"Mitä herja hellittelet!"

Veli vanhempi murahti:
"Lauloi mieltä miehen päähän."

Vieri aikoa vähäisen,
hanget hohti, pyyt pyrisi,
kukertivat kukkoteeret;
virkkoi kaunoinen Katerma:
"Sinä sinne päin erästä,
minä tänne työnteleime."

Näki ontuva Oterma
edestänsä pyyn putoovan,
kohtasi salossa veljen.
"Etpäs sie eronnutkana!"

Sanoi kaunoinen Katerma:
"Taisin kierteä keheä."

Erosi erähän veljet,
kuuli kaunoinen Katerma
suhahtavan sulkanuolen.
"Miksi sie minua ammuit?"

Sanoi ontuva Oterma:
"Lienen liipaissut pahasti."

Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
pimeässä veljespirtin.

Astui veljet atrialle;
puhui nuorikko Oterman
Katermalle kaunihille:
"Sinä veljesi tapakin,
saamme toinen toisihimme!"

Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Vuota, kun kylyhyn käymme!"

Kävivät kylyhyn veljet;
kuiskasi Katerman nainen
Otermalle ontuvalle:
"Sinä veljesi tapakin,
sulta naista naurattavi!"

Sanoi ontuva Oterma:
"Vuota, käymme vuotehelle!"

Vieri veljet vuotehelle;
nousi kaunoinen Katerma,
kysyi vaimo vierellänsä:
"Kunne kultani käkeät?"

Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Annan orhille apetta."

Kuuli uksen ulvahtavan,
nousi nuorikko Oterman;
kysyi miesi kyljessänsä:
"Minne mielit lintuseni?"

Vaimo vastasi verevä:
"Lehmiläävässä käväisen."

Pihalla neuvoa pitivät,
puhui kaunoinen Katerma:
"En veristä veljeäni,
avo on järvi rannan alla.
vedän purjehen punaisen,
maille muille vierikäämme!"

Kuuli tuon Katerman nainen
halki harvan sintsin seinän,
kiirehti tupahan tuosta:
"Joudu jo Oterma, juokse,
pursi aaltoja ajavi,
veli viepi veljen vaimon!"

Ilkkui ontuva Oterma:
"Menköhön, mikä menevi,
pohja on puhki purtosesta."

Toki nousi nostamatta,
orhin tallista talutti,
raikahutti rantatielle;
säikkyi vaimo vietäessä:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Nousevi punainen pilvi
kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä kultani kujerra!
Pilvi tuopi pitkän tuulen."

Puhui nainen purjepuulta:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Aurinko alas ajavi
kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä itke armahani!
Karit päivä katselevi."

Kuuli kapsavan kavion,
pahoin nuorikko parahti:
"Oi Katerma, kaunoiseni!
Veli välkkyen tulevi,
vyöllänsä vihainen viini."

Sanoi kaunoinen Katerma:
"Nyt taisi tuhomme tulla."

Souti vaimo, vieri venho,
meloi kaunoinen Katerma,
tunki tulva purtosehen,
huuti mies hädässä hengen:
"Veli kuule velloasi!
Pelastanet naisen nuoren,
mie itse merehen mennen."

Sortui venho veen varahan,
joutui sormet soutimiksi,
ehti ontuva Oterma
rannalle someriselle;
nuolen vinkuvan lähetti
jälkehen urohon uivan,
halki veljen hartioista,
puhki naisensa povesta,
huuti vielä, huikahutti:
"Mik' on verta veljessäni,
painu paatena merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
ett'eivät toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä,
eivät täällä eikä tuolla
eivät maassa, maan sisässä
eikä Luojan taivahassa!"