HERRAMME VAPAHTAJAMME

Paistoi kerran kuu ja päivä
autuaammille ahoille
kuin on kummut kuolevaisten.

Kaksi nousi puuta nuorta
saman luontonsa luvalla,
saalaina saman elämän.

Kasvoi kaksi lemmen lasta
alla auringon ikuisen,
kohinassa aarnikorven.

Mik' oli luotu miehen alku,
se oli Arjaksi sanottu,
mikä miehen kainalohon,
sen oli nimi Selinä.

Tuntenut ei toinen toista.

Toki yhdessä asuivat
puun alla lakea-latvan,
yhdessä tulen tekivät,
vierähtivät vuotehelle,
yhdessä näkivät unta
ijäisestä itsestänsä,
otsalla unelma onnen,
huulillansa huomensuukko.

Se Selinä neiti nuori
näki kerran keski-yöllä
silmät kuin tuliset tähdet
singahtavan päänsä päällä,
ja ne paistoi täydet tähdet,
paistoi paljaalle povelle,
poskille punehtuville,
varren valkolumpehille.

Uskoi aamulla unensa:
"Liekö liikoja tulossa,
taikoja tapahtumassa?"

Ystävä hyvä hymyili:
"Ihailin ihanintani."

Tuop' on Arja aimo sulho
kuuli toisna keski-yönä
äänen kuin Ukon vihurin
viuhahtavan päänsä päällä,
ja se huusi ääni hurja,
huusi kuin verenvihoja,
haastoi kuin sydänhaluja
miehen mielihautehia.

Kertoi kullan-kumppanille:
"Lienkö muuksi muuttumassa,
uudeksi urostumassa?"

Naljaeli neiti nuori:
"Näit unta unelmastasi."

Valvoivat he vuotehella
keski-yönä kolmantena,
silmät suitsevan näkivät,
kuulivat puhetta puusta:
"Tulla voitte kuin Jumala
kaikkiviisas, kaikkivalta!"

Syli toisensa tapasi.

Silloin yön virsi virisi
syvältä sydämestänsä:
"Olin ennen onnellinen
luonnon orjana eläen,
oonko nyt otollisempi
kuninkaana luomakunnan?
Tieto on viluinen vieras,
kamalampi kaiken tieto,
tieto tyhjyyden kamalin.
Tullen lapseksi takaisin,
saanen auvon, saanen armon."

Toinen työn virsi tohisi
aivoista avartuneista:

"Putoovat elämän puusta
hedelmät hyvän ja pahan,
meill' on valta vain valita.
Ei kysytty minulta, miksi
tänne synnyin, täältä lähden,
siksi en kysy sinulta,
mitä mietin, suuri Luoja.
Teen työtä, erehdyn, etsin
oikein, väärin, mielinmäärin!"

Kasvoi heistä kaunis heimo,
veressä väkevä loihtu,
silmässä tulenvälähdys
Tuntemattoman Jumalan,
kansa kirkas, kaukomieli,
rotu rohkea inehmon,
joka tietoa janosi,
taivon kaaria tapasi,
rajat ratkoi luomakunnan,
ilmoitti elon-ilonsa.

Sitten syöksyi syöverihin.

Halla harmaja emäntä,
Pallan eukko, Äijän akka,
pahoin hoiti poiiansa,
laulatteli lapsiansa.

Josp' on joutui katsomahan,
äänen viuhutti vihaisen,
tuutusessa tuutimahan,
kova kuin kivestä kätkyt,
minkä neuvoi, neulapuisen
otti kankaalta karahkan,
minkä lämmitti, lähetti
paitasilla pakkasehen.

Kasvoi tuosta kansa kumma,
vääräsäärinen sukesi,
suku lynkkä, heimo länkkä,
kiero-silmä, kitku-sielu,
pahan-suopa suuremmille,
pilkan-suopa pienemmille,
kansa naapurikateinen,
rampa, raaka, synkkä synty,
ilman ihmisten iloa,
vailla auringon valoa,
tytöt tynnyrin pituiset,
poiat nahturin näköiset,
kaikki kuin katajapehkot,
äyskiväiset, räyskiväiset.

Minkä helkkyi heimon kannel,
sen helkkyi suruja heimon,
minkä kynti kansan aatra,
kynti käärmehen-kähyjä,
minkä kaikui naisten nauru,
senp' on soi sopen himoja,
min iski urosten miekka,
sen teki salatihuja.

Murahtivat muukalaiset,
kansat outojen ovien:
"Herja on heimo tuntureilla,
suku kehno suonperillä!
Orjaksi omansa, kellä
mieltä ei vapahan miehen!"

Löivät maahan maan-katalan.

Saivat orjan saamattoman,
viekkahan, salavihaisen,
väkänuolta vääntäväisen.

Tuop' oli yksi kansan kukka,
miesten lempi, naisten hempi,
Suomen honkien humina,
Sotavalta, sorja poika.
Ja oli yksi pieni piika,
lemmen lehti, tammen terhi,
syntynyt sydänkesällä,
kesäpuussa keinuteltu.

Ja se virkkoi Suomen suurin:
"Maille muille lähtekäämme
luota äidin äksymielen,
isän ilkeän tyköä;
tääll' ei konsa kaunis kartu,
vartu ei vapaus mielen,
synny aateluus sydämen,
pään ei täyty päiväntähti!"

Vastasi kave Kalevan:
"Mennen, mennen mieluhummin
maille muille muuraimeksi
kuin jäänen kotipolulle,
kotimaalle maatumahan,
kotisoille sortumahan,
kotikaunat kantamahan,
kotijuorut juoksemahan!"

Vetivät purjehen punaisen,
matkasivat maille muille,
armahammille ahoille,
päivänrinteille rikasten.

Ja se Suomen sulho suuri
ja kave Kalevan kaunis
liittivät käden kätehen
veräjillä vierahilla,
suetaksensa sukua,
isompata itseänsä,
rohkeampata rotua,
heimoa heleämpätä.

Ja he maistoit maljat kaikki
tuskan, itkun ja ilojen,
ja he jouduit toisistansa
kaiken turhuuden turulle,
ja he painuit portahiksi
aarnihautaisten halujen,
rakkauden rahanalaisen,
elonhehkun hengettömän.

Halla harmaja emäntä
sai viestit vihurin teitä
Lapin tunturin laelle:
"Jop' on sortui sorjimmatkin
kaunehimmatkin katosi
sinun, herja, heimostasi,
tulenlautta, lapsistasi!"

Ärjän akka noin ärisi:
"Kaotkohot jos kahesti
pettäjät oman pesänsä!"

Vain ääni värähti äidin.

Halla harmaja emäntä
kuuli linnun laulavaksi,
Pohjan kurjilla kylillä:
"Tulevat lapsesi takaisin
mailta päivänpaistamilta,
tyttö silkissä sihisten,
poika kullassa kulisten!"

Pallan eukko noin pakisi:
"Pois portto pihalta tältä,
porton sulho poikemmaksi!"

Kuitenkin sydän sävähti.

Halla harmaja emäntä
tunsi tähtien puhuvan
kaivotietä käydessänsä:
"Kuollehet on kumpainenkin,
molemmat mennehet manalle,
maammoansa muistamatta,
kotimaille koitumatta!"

Pään kätki käsihin maammo,
lysmyi lynkkäpolvillensa,
itki päivän, itki toisen,
kolmanna kädet kohotti,
katsoi kohti korkeutta
kuin suuri, sininen silmä,
tutki tahtoa jumalten
kuin sydän punan-palava,
poljettu viattomasti,
synnytelty syyttömästi.

Vieritti suruisen virren
itsestänsä, itkustansa,
kansasta perillä Pohjan,
Turjan tuulisen suvusta,
kuulla yössä yksinäisten,
tähtien tähyäväisten,
korven korkean, lumisen,
korvan niitä korkeamman:

"Mi minussa unohtamista,
sen muistan alati heitä,
kurjassa kiroamista,
senp' on siunannen ijäti!

"Lienen kaltoin kasvatellut
lajiani, lapsiani,
ollutkin emona outo,
vieras äänelle vereni,
tyly liian tyttärille,
pahantuuli poijilleni,
kaunoisilleni katala,
kunnoton koko suvulle.

"Vaan oli kotikin köyhä,
missä lasta laulatella,
karu kasvatus emonkin
turvatonta tuuitella,
kolkkoa koko elämä
sydänlämmön läikähellä.

"Lumet kasvoi kantapäillä,
kinokset tupahan tunki,
hanki peitti pirtinharjat,
iljanko takan iloisen.

"Minne katsoin, kaikkialta
näin kasvot nälän ja kylmän,
kunne kuuntelin ulomma,
hukat kuulin huutaviksi.

"Tuolla tunturit jylisi
jäissä jäämerisen myrskyn,
täällä paadet paukahteli
pakkasessa yön ikuisen,
kaiken päällä taivonkansi
kuin luja, kivinen lukko.

"Armoton oli elämä
minun herjan heimolleni,
kuolema sitä kovempi
tulenlautan lapsilleni.

"Oisi ollut onni mulla,
oisin onnea jakanut,
ollut mulla lieden lämpö,
oisin lämpöä uhonnut,
ripeämmät rinnat mulla,
oisi suurempi sukuni,
kohtaloni korkeampi,
korkeampi nyt kotini.

"Hyvin teitte kuopus-kullat,
kun menitte pois minulta,
pahoin teitte kuopus-kullat,
kun jäitte kotihin kauan,
minun raukan rinnoilleni,
polville minun poloisen,
näille nälkäparmahille,
tälle kylmälle kylelle."

Vieri ääni äidin virren,
kyynelet enemmän vieri,
läikkyi lämpö äidin lemmen,
tahto taivaisten enemmän:
lumet läksi, suot sulivat,
nurmet nousivat nukalle,
kiuru kimposi sinehen,
lehti puuhun lempeähän,
joka kattoi maammon kummun,
missä lintunen levähti,
kukahti käkösen kulta,
huomentuulonen humahti.

Tuo oli tarina maasta
mainitusta, kukkivasta
keskellä meren sinisen,
alla täyden päiväntähden.

Päivä päältä hellitteli,
alla aaltoset vipasi,
viidat kasvoi, kansa nousi,
kansalle hyvät hedelmät,
luonto tyyni, turvallinen,
rauhan, rakkauden elämä.

Niinkuin ulpukka ulapan
keinui se kevähän saari,
uinui Luojansa suvessa,
luonnon laajan parmahilla.
Mutta alla musta piili,
ammotti alat pimeät.

Kertoivat tarinat kansan:
Tullessa heleän heimon
tälle maalle, manterelle,
saarelle suven suloisen,
pedot ilkeät elivät
vielä saaren viidakoissa,
peikot ahmatit asuivat
rotkoissa, lomissa louhten,
tahtoivat tapella, purra,
kaiken raadella rajusti.

Kyllä neuvoi kansan vanhin,
oikein valtias opetti:
"Pedot on kesytettävät,
peikot kiinni kytkettävät,
pedot kahleilla hyvyyden,
peikot lemmen liitoksilla,
ei menesty manner muuten,
rotu rohkea ylene."

Tuota ei totellut kansa,
ajoi ahmatit pakohon
luolihin salon sakean,
tienohisin tiettömihin;
siitä turmio tulikin.

Vuossadat vaelsi, nousi,
vaipui sankarit sukujen,
kuolivat kuninkahatkin,
pojat valtikan perivät,
oli aika onnen aika,
kausi kauniiden tekojen,
hyvyyden hymyileväisen,
päivän lasten laulavaisten.

Mutta korpien kohussa,
syys-öissä sydänpimeyden,
mylvivät keralla myrskyn
saaren ammoiset asujat,
vaativat vapauttansa
niinkuin turma pohjatuuli.

Kansan vanhimmat varoitti:
"Tuolta se tulevi turma,
loppu heimonkin heleän."

Rotu rohkea hymyili:
"Teemme templin auringolle,
palvelemme Päivätärtä,
siinä on tuki ja turva
vasten valtoja pimeyden."

Templin päivälle tekivät
liepeelle kuningaslinnan,
kuulsi kullat, päilyi päärlyt,
alttarit alinomaiset,
kaikui kaunis kuorolaulu,
papit saatoissa samosi,
jalat nousi neitten nuorten,
kaikki kunniaa Jumalan,
rakkauden rajattomuutta.

Mutta rotkoista kumisi
kuoro toinen, korpi-rinta:
"Yö oli alussa, yöhön
kaikki kerran me palaamme,
aavan aukean sylihin,
synkimpähän, sankimpahan;
tääll' on vanhin saaren valta,
täällä valtikka pimeyden."

Kuuli kumman kuorolaulun
poika jo kuninkahankin,
tuota tutki taatoltansa:
"Mik' oli virsi viime-öinen,
jonka kuulin kuin unessa?"

Taatto murheinen murahti:
"Tuot' älä kuuntele enempi
kuoroa petojen kansan!"

Tuop' on kuuli toisna yönä
poika taas taruja korven:
"Tääll' on alku, tääll' on loppu,
täällä onnesi sinunkin
aarnihaudoissa halujen,
päällä lieto virvaliekki;
elon etsit arvoitusta,
olen arvoitus elosi."

Aamulla ani varahin
tutki poika taatoltansa:
"Mitä on salassa metsän,
saaren lempeän sisässä?"

Katsoi taatto kauhistuen:
"Ei sinne menoa meillä,
siell' ei laaksot päivän lasten!"

Yönä kolmanna kohisi
taas korpi tarua uutta:
"Tule kerran keski-yöllä
kahden kallion lomahan,
metsän synkimmän sylihin,
suon rajalle rannattoman,
löydät rimmen, löydät immen,
rintasi sinisen liekin."

Ei kysynyt enempi poika,
nousi kerran keski-yöllä,
liikahutti linnan uksen,
korven kammoihin katosi;
tuli tytti vastahansa,
soinnahti sorea ääni:
"Tullos taattoni kotihin,
korven kansan karkeloihin!"

Katsoi poika kauno-hiusta,
hius kuni palava hiili,
silmä etsi silmän toisen,
sielu kuin sininen liekki,
huuli painui huulosehen,
huuli kuin veri vetävä,
povi toisensa tapasi,
kaikki uppos unholahan.

Kuoro korpien kumisi:
"Jo meni merehen päivä,
päättyi auringon tarina,
päivä yötä suutelevi,
valo lempivi pimeyttä,
nyt on vuoro meidän vuoro,
kuoro kostonkin kovimman."

Ja se nousi korven kansa
niinkuin syysmyrsky merellä,
ja se voitti korven voima
niinkuin pilkkoinen pimeys,
nousivat sotahan peikot,
kaikki kaatui päivän lapset,
sortui kauneuden jumalat,
kuoli vallat valkeuden.

Ja ne ulvoi irti ilmat,
syysmyrskyt enemmän mylvi,
ja ne karjui auki aavat,
pärskyivät himojen pätsit,
ja se painui päivän manner
kostohon kova-osaisen,
alle aaltojen syvien,
vihan vinhan pyörtehisin.

Eik' ole enempi noussut
yöstä päivä, työstä riemu,
ilo kaunis ihmiskunnan,
Päivätär heleän heimon.
Jäi yksin tarina, tuosta
opin toiset ottanevat,
lapset aikojen etäisten,
kansat aamun kangastuvan;
näkevät näyn he oudon,
kuvan kumman taivahalla,
neiti korkea näyssä,
sulho kahta korkeampi,
kulkevat käsi kädessä
kaarta taivahan sinisen,
poika niinkuin päivän nousu,
impi kuin suvinen auer,
taluttavat toisiansa
kohti taivahan kupua,
sopusoinnun suuren maita,
yön ja päivän yhteyttä;
aina astuvat ylemmä,
häipyvät valohämyhyn.