ÄIJÖN VIRSI

Juhlivat jumalat Suomen
vaskiharjun hartioilla,
kummulla kuparilinnan.

Tuop' on yksin Poika tuumi:
"Noin on mieli miekkoisien,
kuinkapa kurjien ajatus
laaksoissa inehmonlasten?"

Tunsi tuntonsa palavan
tuo pyhä Jumalan Poika
rajatonta rakkautta,
mitatonta myötämieltä
luonnon kuolevan keralla;
läksi tuota tutkimahan
heimoa matalan Mannun.

Kulki tietä kuusipuista
tuo pyhä Jumalan Poika,
lauloi koidon kohtaloa,
luontoa kova-osaista,
kun on tyhjästä kuvattu,
tehty, kurja, maan tomusta,
pantu päivän kukkimahan,
toisena katoamahan,
tuhat vuotta nukkumahan,
yhtenä ylenemähän.

Huokasi salolla honka:
"Mitä sie minusta tiedät?"

Paasi vahva paukahteli:
"Itse painu paatoseksi!"

Tiuskutti tiainen puusta:
"Lie hyvä sivulta surra!"

Käärme kankaalta kähisi:
"Ota itse orjan muoto!"

Ja hän otti orjan muodon
tuo pyhä Jumalan Poika,
itse painui paatoseksi,
ilman lintuna liversi,
meni pois meren kalana,
vaahtopallona palasi,
puutui puuksi, maatui maaksi,
kasvoi kukkana kedolla,
toukkana kukan kuvussa,
perhosena päivän alla.

Paistoi marjana mäellä.

Koppoi marjan kourahansa
Marjatta, korea impi,
synnytti Pojan pätöisen.

Tuo urahti Suomen Ukko,
ärjähti ikuinen Äijö:
"Mik' on tähti taivahalla,
tuike maailman merellä,
kuuta kummempi näöltä,
aurinkoa ankarampi?"

Tutkivat jumalat Suomen
kummulta kuparilinnan
tuota ihmettä isoista,
tuota kaukaisen tuloa,
tuota pitkäisen paloa
ulapoilla ilman aavan.

Taatto taivahan jyrähti,
sinkosi sanan salaman:
"Outo on tulija tiellä;
tokko tullevi talohon?"

Jumalat jumahtelivat:
"Kohti korkea tulevi,
päin vieras parempi meitä."

Pyhä paistoi pyrstötähti,
taivas kummasti helotti,
kupu taivahan kumotti,
loimotti sininen sähkö,
hirnuivat hevot tulijan
niinkuin Turjan pyörretuuli,
orhit oivat korskahteli
niinkuin paisuva Imatra,
naukuivat navat ratasten
niinkuin yössä jäitten jyske,
tuop' on vankui vaununtanko
niinkuin vuorien jylinä,
ilmat irjui, kaaret karjui,
kirposi kipinämyrsky
tullessa tulijan uuden,
saaden ankaran sanoman
Tuntemattoman majoilta,
Kaikkivallan kartanoista.

Jumalat jumahtelivat:
"Liekö loppu luomakunnan
vai alku elämän uuden?"

Lauloi kaikki luonto laaja:
"On riemu elämän uuden
vertaisesta veljestämme,
kuolottoman kunniasta."

Ja hän tunsi ihmistuskat
tuo pyhä Jumalan Poika,
ja hän matkas maailmalle,
laaksoihin inehmonlasten:
pistihe joka pihalle,
joka katsoi kartanolle,
souteli solut sydänten,
luonnon tiehyet tuhannet,
itki kanssa itkeväisten,
nauroi kanssa nauravaisten,
lempi lempiväin keralla,
kuoli kuolevain keralla,
harjoitti hyvehet kaikki,
maistoi maljat karvahatkin,
ammatit eri-alaiset,
ijät, säädyt ihmiskunnan.

Ja hän mietti ihmismielen,
mietti myös eläinten mielen,
jätti kaikkehen jälelle
omaan sähkönsä säkenen,
kuolemattoman kipinän
Kaikkivallan kartanoista.

Kuu jo kylmeni.

Näkivät
tähden talvisen eläjät
edessänsä Maan ihanan,
kuuma-rinnan, riemu-täyden.

Nurkui kansa nuorempainen:
"Sinne siirrymme ijäksi
alle auringon paremman,
luokse luonnon lempeämmän;
armas on asua siellä,
lämmin maata Maan povella."

Kansan vanhin noin nimesi:
"Kuun olen heimoa, elänen
taikka kuollen, tänne jäänen."

Siirtyi sieltä kansa kaikki.

Viime venhon vieriessä
ilman aavoille selille
noinp' on virkki nuorempaiset:
"Ethän jääne jäätymähän
tänne, kuuluisa kuningas,
tykö tyhjän luomakunnan,
saarehen sanattomahan,
pakkasehen paukkuvahan,
äyrähälle yön ikuisen?"

Tuop' on Kuun ukko urahti:
"Tänne jäänen, tänne kuollen,
tääll' on syntyni syvimmät."

Potkas purren lainehille,
istui paadelle pyhälle,
katsoi menneiden menoa,
hymähti hyvästit oudot:
"Voi, te miehet mielettömät,
lapset Kuuttaren latomat,
tytöt tyhjien halujen,
poiat unten ponnetonten!
Tääll' oli elämä teillä,
siellä vain vale-elämä,
tääll' oli ihanne teillä,
siellä itku vain ihanan,
täällä täyttymys parahan,
siellä vain parahan paine,
ikikaiho kauneuden,
onnen ollehen ikävä."

Vieri vuossadat.

Samosi
Kuu ja Maakin kulkuansa,
Maassa mahtavat eläjät,
luonnon kanssa kamppaellen.

Kuun ukko kumara yksin
jäätyi jääksi paikallensa.
Vain sydän sykehti hällä,
lauloi laulua ijäistä
elämästä entisestä,
talvettomasta kesästä,
kussa kukki Kuun ylängöt,
alangot enemmän kukki,
tuoksui metsät lakkalatvat,
meret selkeät sinerti
autuutta alinomaista,
laupeutta luonnon laajan.

Tuota ei Maan lapset tajua.

Mutta jos sävelen kuuli
Kuun lapsi, elämän orpo,
syttyi syömehen kipinä,
sinkoi silmä taivahille,
muisti hän entisen elonsa,
tunsi polttavan povensa,
koko sielun sairastuvan
kodin korkean surusta,
kauniista kadotetusta.
Soi hälle jumalten virsi,
kuoro taivon tähti-täyden:
"Onko nyt parempi olla,
liekö armaampi asua
viidakoissa vierahissa,
uppo oudoilla ovilla,
kuin oli olla Kuun povella,
Kuun on kummuilla levätä
luona talven tuttavamman,
syksyn kylmänkin sylissä,
sydän-yössä ystävässä,
onnessa oman elämän?"

Kuulevi lakean laulun
Kuun lapsi kumea-rinta,
päänsä painavi poloinen
parmahille Maa-emosen;
ei tajua taatto häntä,
maammo outo ei opasta.

Tuo tuima Pimeän peikko
tunsi auringon tulevan
Lapin tunturin laelle
keralla kevähän uuden.

Mietti murha mielessänsä:
"Minä auringon tapankin,
surmannen valonkin suuren
yön pyhän nimessä yhden,
sydän-yöni synkeimmän."

Peikot päivyttä vihaavat.

Tuli tunturin laelle
revontulten roihutessa,
näki taivahan palavan,
hyrähti hymyhyn huuli:
"On iloni isommat, onpa
riemuni remahtavammat
kuin juhlat valon jumalten,
pidot, laulut päivän lasten."

Yö oli aava ympärillä.

Kimmelsi kitehet yössä
kuin kirot sydämen synkän,
meri vankui valkeana
niinkuin paatunut ajatus,
kohosi luminen korpi
maasta kuolon-mahtavasta
kuin uhma urohon hyisen,
viha välkkyvän teräksen.

Tuo nauroi Pimeän peikko:
"Päivä, päätäsi kohota,
saat täältä sataisen surman,
turman tutkaimet tuhannet!"

Näkyi kaukainen kajastus.

Seijastuivat selvemmiksi
taivon rannat, korven kannat,
heijastuivat heljemmiksi
synkeät sydänsopukat,
suihkivat tuliset nuolet
päivän päästä nousevasta,
sattui vastahan vasamat
yöstä mielen valkenevan;
sini koitti päivän koitto
kuni peikon sielun koitto,
sini soi kevähän kannel
kuni peikon hengen kannel,
yhtyi toinen toisihinsa,
säihkyi yhtehen sätehet,
sointui yhtehen sävelet,
nousi kohti korkeutta,
puhki taivahan yheksän,
yli kaaren kymmenennen,
kunnes saapuikin kotihin,
korkeimman Isän ilohon,
Elon lempeimmän lepohon,
Rakkauden rajattomimman.

Kuului kuoro yön povesta,
riemu päivän rintaluista:
"Pahin on parahan synty,
rumin kauneimman kajastus,
alin vain ylimmän aste."

Mutta ihmiset sanoivat:
"Tuo on peikko mielipuoli,
vanki valkeuden ijäisen,
itse poikia pimeyden,
päivän virttä vierittävi!"

Heille taivahat hymyili.

Eikä hän ikinä saanut
enää jäistä järkeänsä,
kuoli pois keralla talven,
syöksyi veljenä vihurin
sydämehen päivän pätsin,
leimuhun Jumalan lemmen.
Tuo tunsi Pimeän peikko
sydämensä sylkähtävän,
tarttui päähänsä rajusti:
"Minne mieleni pakenet?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
herttua väkevän heimon,
Aasian iki-aroilla,
rannoilla rajattomilla.

Liian suureksi sukesi,
ylen kasvoi ylpeäksi,
voimasta oman väkensä,
oman tietonsa tajusta,
oman taikansa tehosta,
oman hengen hekkumasta.

Lausui kansan kaiken kuulla,
lyylijuhlassa julisti:
"Ensi uhri maan on uhri,
toinen uhri taivon uhri,
kolmas itseni ikuisen,
herran heitä korkeamman!"

Kuuli kansa kauhistuen.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
kaasi maahan maitotilkan,
maito muuttihe vereksi,
purskutti punaisen suihkun.
Heitti tilkan taivahille,
taivahat tulena tuiski,
poltti maakunnat poroksi,
arot kaikki autioiksi.

Kansa yhtehen keräysi:
"Pahoin teit sa, Ukri ukko,
hylkäsit hyvät jumalat!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
viisti vettä siivellänsä,
toisella pihoja taivon,
virkkoi kaiken kansan kuulla:
"Jos jätin jumalat vanhat,
etsin uudet ja paremmat!"

Tunkihe väki kokohon
kuin hevot susien tullen:
"Näytä meille ne jumalat,
parahia palvokaamme!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
puki päälle vainopaidan,
vainon välkytti terästä:
"Näytän ne jumalat teille,
veren jumalan, tulen jumalan
ja jumalat sinisen raudan,
saakatte sotisopihin,
nyt on Ukrin uhrijuhla!"

Sai kansa sotisopihin,
juoksi lehtohon jumalten
niinkuin hirvi hiihtäjäänsä
tai petraa perin edellä:
"Oi Taatto, opeta meille
huurut hurmehen jumalan!"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski verta suonestansa,
sillä kulmansa sivusi:
"Verta vaativi jumala,
lepän-luoja leppymätön!"

Kansa kasvonsa veristi,
tiedusteli tietäjältä:
"Kuinka on tulen jumala,
Panu suuri palveltava?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tulta kynnestänsä,
karkaisi sydämen kohdan:
"Panua palvotaan tulella,
jylinällä Pauannetta!"

Karkeni myös kansa kaikki,
kyseli kuninkahalta:
"Kuinka on kumarrettava
raudan rohkean väkeä?"

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
iski tapparan tulisen
maksahan lähimmän miehen:
"Teräs kuulevi terästä,
rauta miestä rohkeata!"

Kumahutti kuulun kilven,
syöksyi aavalle arolle
hulmuten hevosen harjan,
tulta tupruten kavion,
kansa pilvenä perässä,
Ukrin heimo ukkosena.

Minkä matkas maita pitkin,
sen sytti sotasavuja,
minkä virtoja vilisti,
sen veristi virran vettä,
syöksyi kansojen merehen,
kansat kaatui kahdenpuolen,
kosto kostajan tapasi:
aallot yhtyi päänsä päällä.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
näki jo turmansa tulevan,
käski jo kokohon kansan
alle taivon tähtikirjan.

Käden korkean kohotti,
huusi kaiken kansan kuulla:
"Yks oli uhri Ukrin uhri,
se oli sankari-unien,
toinen uhri heimon uhri,
se oli sankaritekojen,
kolmas uhri kuolon uhri,
se on maine maailmalla!"

Kaatui itse kalpahansa,
paloi roihuten rovion,
varjojen vaeltaessa
aavoja aron pimeän.

Tuop' oli Ukri tuhma ukko,
vain tuhkan jälelle jätti,
tuop' oli tuima Ukrin heimo,
kaatui viime kantahansa,
kertoi kansan kohtalosta
vain tuuli lumisen tundran,
lauloi Ukrin yöstä yksin
Salliman ikuiset immet.

Tuo ihala Syvärin impi
poimi kukkia pivosen
kesäisestä pihlapuusta,
puhui pihlaja hänelle:
"Mitä sie minusta tahdot?"

Tytti taiten vastaeli:
"Kesän riemuja keräilen."

Tuo potra Kaparin poika
näki neien kartanolla,
sydän rinnassa sykähti:
"Liet minulle mielitietty?"

Neiti lintuna liversi:
"Lienet armas liiatenkin,
annan toivoa vähäisen."

Peuran lailla pois pakeni,
meni pitkin metsätietä,
häipyi helmenä salolle,
kaunehena kankahalle,
helmassa kukat koreat,
ympärillä yö heleä.

Poika pyytä pyytämähän.

Nousi nopsa neien jalka,
nopsempi kosijan jalka,
siro siukoi hirven nilkka,
kinner kiireempi ajajan,
tahtoi jo tavata kaunon,
kiinni kirkkahan kopata;
putosi polulle kukka
rinnoilta ripeän immen.

Poika tuota poimimahan.

Taas oli paossa peura
yhdeksännen suon selällä.

Kovin kiiti kautokenkä,
huiskin hunnuton samosi,
sinisukka suota pitkin,
punapaula puunsolia,
hulmuten heleän helman,
tukan tuulehen hajoten,
kuuli jo läheltä huudon
riemahtavan, raikahtavan:
"Armas, päätä jo pakosi,
taikka suulle suutelenkin!"

Heitti impi helmastansa
tertun tuoksuvan polulle.

Poika tuota tuntemahan.

Tytti huusi, huikahutti
kymmenennen vaaran päältä:
"Tuntenet kukan korean,
vaan et tunne neittä nuorta."

Tuo potra Kaparin poika
kukan heitti kuusikkohon,
puhki ilmojen puheli:
"Tuntenen sinutkin kerran,
sie kuulu Syvärin kukka,
ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista!"

Ilkkui impi kukkulalta:
"Ajat aamun auteretta,
sie tuuli suvisen illan!"

Läksi poika piukomahan,
kylän sulho suikomahan,
kylän-joutsi joikumahan,
sankari samoamahan,
kulki kuin kulo mäellä,
tuulispää salon saralla,
kivet kirpoi kantapäistä,
tuli silmistä sirisi.

Sai jo kiinni neien nuoren
mättäällä salon sinisen
ennen aamun alkamista,
Koi-Luojan korenemista.

Riistihe sylistä riista,
virkkoi vielä vierressänsä,
kotitielle tietessänsä,
poiketen kotipolulle:
"Voip' on miestä mieletöntä,
sulhoa sudenhalujen!
Toivon terttuja tavotit,
muiston kukkia keräsit,
keräätkin ikäsi kaiken,
polun poimit kahden puolen,
elontiesi toivottoman,
taipaleesi tarmottoman
onnen ollehen muruja,
et iloja, et suruja,
poimit rinnan riutumusta,
tahdon nuoren talttumusta,
unelmaisi uupumusta,
polttoa ilon-ikävän,
aikehia, aattehia
ammoin jo ajateltuja,
tuntehia, tunnelmia
tuttuja tuhannet kerrat,
tuokioita mennehiä,
kausia kadonnehia,
yön hämyjä hälvenneitä,
ruskoja rusottaneita,
elon entisen menoa,
Tuonen tyhjyyden tuloa."

Jop' on koitti Koi-Jumala.

Poika polkua palasi,
kesä-aamun auetessa,
seisahti joka aholle,
joka katsoi kankahalle,
kukan poimi kuusikosta,
muisti mustakulmaistansa,
toisen jo lehosta löyti,
tunsi tuskan rintaluissa,
astui miesnä miettiväisnä,
ukkona uneksivaisna,
hiljeten jalan hitahan,
silmän vettä vierittäissä.