KOUTA

Mikä on hanhien havina
Vienan virran kainalossa?

Ne on kolme Hiiden neittä,
riisuit sulkansa kivelle,
menit merta kylpemähän;
illan ruskossa tulevat,
aamun koitossa katoovat.

Tuo oli Lippo linnustaja
kiven kirjavan takana,
katsoi siivet kaunehimmat.

Pilvet päivä jo punasi.

Nousivat merestä neiet,
löyti kaksi lentimensä;
kolmas etsi, ei tavannut.

Impi itkuhun hyrähti.

Lausui Lippo, liukas sulho:
"Saanet sulkasi takaisin,
antanet minulle suuta."

Virkahti vilun-ihana:
"Silloin sulle suuta annan,
koska silmäs sammunevi."

Ilkkui veitikka verevä:
"Silloin silmä sammukohon,
kun sa kutsut kullaksesi."

Päivä vuoret jo punasi.

"Silloin kutsun kullakseni,
koska mieles muuttunevi."

"Silloin mieli muuttukohon,
kun likistät linnuksesi."

"Silloin linnuksi likistän,
koska hyytyvi hymysi."

"Silloin hyytyköön hymyni,
kun me kättä kääpätähän."

Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani takaisin,
tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun oman?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti.
Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
muuttui mieli miehen nuoren.
Neito lentohon lehahti
noustessa kesäisen päivän.

Istui impi lähtehellä,
vieritti suruista virttä
päivän mennessä majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti,
kangas kultainen kumahti,
syöksähti sylistä illan
tuo kaunis pajarin poika
välkkyvällä varsallansa;
hetteessä hepoa juotti,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi:
"Silloin mie sinun omasi,
kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika
suki orhin sulkkukarvan,
naljaeli neitoselle:
"Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi:
"Silloin sammuvi suruni,
kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika
riisui ristin rinnaltansa,
naljaeli neitoselle:
"Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi:
"Muistelen minä sinua,
muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika
kävi neitosen kätehen,
ristin kaulahan ripusti.
"Silloin mie sinut unohdan,
kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa,
kultanuolena katosi,
jäi impi imehtimähän
pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika
kulki suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin;
tuo impi ihalan illan
kulki kaihoten kotihin,
kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika
vihdoin miekkansa veristi
oman veljensä veressä;
tuli portille pyhälle,
munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan
kauan kaipasi urosta,
kesän-mennyttä murehti;
meni miehelle hyvälle,
vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika
viallista verta vitsoi
kopin kolkoilla kivillä;
tuo impi ihalan illan
se suki suruista päätä
miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika
huuti suuressa hädässä,
anoi Herran armahdusta;
tuo impi ihalan illan
oudon liettä liikutteli,
oudon lasta laulatteli,
oudon karjoja huhuili,
oudon väänti värttinätä,
oudon kanssa illat istui,
oudon kanssa aamut astui,
oudolle tilan tekevi,
oudon ääntä kuuntelevi.

Pyhä Yrjänä ylinkä
kuuli immen kiljahtavan
Turjan tunturin takana;
karahutti katsomahan.

Kuikutti kukat kanervan:
"Viety on tästä neiti nuori
pulkassa porottomassa,
reessä tarvahattomassa,
vemmel piukki, tie vikisi,
impi itki, kallotteli."

Seisoi usma niinkuin seinä
Turjan tunturin takana,
pakkanen pahemmin seisoi
kera pilkkoisen pimeän,
uhkasit urosta syödä;
korskui orhi kultakenkä.

Pyhä Yrjänä ylinkä
miekalla utua iski,
valahutti valkeata:
"Kautta lempeni pyhäisen,
kirkastu ikuinen ilta!"

Aukesi räme etehen,
mätäs-märkä, räähkä-mänty,
purskui rimmet pohjattomat,
katsoi suo-silmät sumeat,
uhkasit urosta niellä;
pärskyi orhi pää-hopea.

Pyhä Yrjänä ylinkä
iski suota suitsillansa,
helähytti helmivyöllä:
"Kautta mun sydänsuruni,
karkaistu vesi vetelä!"

Rauta rahkasta helähti,
nousi suosta suuret miekat,
käsivarret koukistetut
alla tähtien ikuisten,
uhkasit urosta kaata;
orhi vaahtinen vapisi.

Pyhä Yrjänä ylinkä
satulassansa yleni,
sanoi alta silmäraudan:
"Kautta julkisen Jumalan;
pelastan ma naisen nuoren."

Kannusti uvetta urho,
ajoi tapparan teriä,
tuli Ruijan rantamalle,
missä hyrskyi aalto hyinen,
meri selkeä sinerti.

Syöjätär valio vaimo
se virui vesikivellä
Lapin päivän paistehessa;
kauas kuulti kultasuomut,
loitos loisti heljät hapset,
heijastui sepel sininen,
päällä paaden vaahtiparskun,
iljanteella jään ikuisen.

Heittihe hepo sivulle,
karkasi kahdelle jalalle.

Pyhä Yrjänä ylinkä
ruoskin orhia opetti,
lausui tuolla lausehella:
"Miss' on impi meiltä viety,
kussa kastettu kaponen?"

Sihisi sininen lisko:
"On kapehet kaunihimmat,
ihanammat itsellämme,
kääntynetkin nyt takaisin
taikka turmasi tulevi!"

Sylki Syöjätär vesille,
meri koskena kohisi,
hyökyi hyrskyt rantamalle;
Pyhä Yrjänä ylinkä
ajoi orhin aallokkohon,
miekan välkkyvän kohotti
pään päälle kähyjen vaimon:
"Neuvonet minulle neien,
oman säästät herjan hengen."

Vaimo kyyn-viha vikisi:
"Tuoll' on tytti teiltä viety
Vesi-Hiiden vuotehella;
etsit impeä suruista,
löydät naisen nauravaisen."

Kalpeni satulassansa
Pyhä Yrjänä ylinkä.
"Sen varsin valehteletkin."

Pilkkasi pahaniminen:
"Rakastitko naista nuorta?"

Mietti hetken hervahtuen
Pyhä Yrjänä ylinkä,
korkeni satulassansa,
lausui äänellä lujalla:
"Rakastin ma naista nuorta
niinkuin sankarin satua,
viatonta vainottua,
kaunista kadotettua;
tähteni pyhä aleni,
yljän lempeni yleni."

Iski miekalla matoa,
lisko liukahti kivehen,
tuli tuiski kalvan tiestä,
kallio kaheksi lenti;
paaden alla porraspolku,
kuja kaita, kammottava.

Hyppäsi hevon selästä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
heitti ohjat orhillensa.
"Saata maalleni sanoma,
jos mun kuulet kuolleheksi."

Hirnahti hepo suruinen:
"Saatan Luojalle sanoman,
jos sun kuulen kuolleheksi.".

Kulki polkua kivistä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
löysi naisen nauravaisen
Vesi-Hiiden vuotehelta;
silmät sankarin pimeni,
ääni kurkussa korahti:
"Kautta ristin rinnallani,
Luoja lapsesi lunasta!"

Tappoi naisen naurusuisen
miekalla tuliterällä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
kukka kaiken ristikunnan.

Tuo oli tumma maammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen.—
Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:

"Oi emoni, älä minua
pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon selällä,
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
maasta Maahinen kohosi."

Ei pojasta paimeneksi.—
Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika,
tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
"Kauhea saloilla kansa,
meren kansa kauheampi!
Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
Tyhjä alla ammotteli."

Ei pojasta merelle miestä.—
Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika,
tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
"Hirveät meriset hirmut,
tulen hirmut hirveämmät!
Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
Kehno käänti kattilata."

Suku jo surmata saneli:
"Mitä työstä tyhjän mieheni"

Ennätti emo etehen,
kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika,
ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti:
"Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
piillä Tuonelan pihoille!
Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
Kouko kohtasi ovella."

Tunsi äiti tummaisensa,
tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
"Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
murehessa yön ikuisen."

Taatto haudassa havasi.
"Mitä itket, heimon helmi?"

"Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly."

"Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä."

"Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu."

"Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen."

Yhä itki heimon helmi.
"Mitä itket, oi iloni?"

Tuska ilmoille ajoihe:
"Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin,
kun olen maammon tumma
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
enin ihmisten elossa."

Nousi ääni nurmen alta,
sana Tuonelta samosi:
"Säikkyivät isätkin ennen,
toki aikansa elivät.
Autio elämän aamu,
Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaitaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
haikeassa, vaikeassa."

Poika Tuonelta palasi,
tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenti takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
vellamoista veen selällä:
meni merelle, metsähänkin,
vei verkon, asetti ansan,
niin eli ikänsä kaiken,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
päällimmäiseksi paremmat.